Tauvonpaikka oli ennen Hänen mummolansa

Sanotaan, että kaikella on aikansa.

Niin on myös elämisen ajalla ja asumisen sijoilla.

Jokaisella paikalla on oma ainutlaatuinen tarinansa,

oma historiansa,

omat elämänvaiheensa.

Ihmiset jättävät elämisen jälkensä,

elämänsä näköiset omat sävyt kotien ja mökkien kurkihirsien alle.

~~~~~~~~~~

On ollut mielenkiintoista löytää Instagramin kautta 

Tauvonpaikan lapsenlapsia ja sukulaisia 

ja sitä kautta tutustua mökkimme menneisyyteen

ja kesiin ennen meitä.

Ja toki minulle on ollut mieluista välittää kuvaterveisiä heidän entisestä mummulastaan,

meidän mökiltä sinne meren taakse.

Lähemmäksi toisiamme  me tauvonpaikkalaiset pääsimme, 

kun lapsenlapsi  tuli poikiensa kanssa käymään lapsuutensa muistojen paikassa. 

Täällä hän on viettänyt kaikki 20 ensimmäistä kesäänsä mummunsa ja pappansa luona. 

Kyyneleiltäkään emme voineet välttyä! 

Olihan se Hänelle mieletön tunne olla siinä mummulan pihassa,

muistojen äärellä 23 vuoden jälkeen

ja nähdä kaikki tuttu,

joka kuitenkin on tavallaan toiseksi muuttunut.

Katoin kahvipöytään talon vanhat kultareunakahvikupit!

Nyt, jos koskaan oli niiden aika. 

Siinä tuvassa istuessamme Hän muisteli tuvan sisustusta,

sitä miltä tupa näytti  ennen meidän vesivahigon jäljeltä tekemää remonttia.

Silloin oli 

vihreät pinkopahvit seinissä, 

maakellari tuvassa ja kamarissa,

vieraskamari,

paljon viherkasveja ja 

silmä- ja parsinneuloja tuvan ikkunanpielessä,

jossa ne olivat mummun käden ulottuvilla.

Hän löysi tuttuja esineitä.

Pitsiverhot,

 ruskea iso puukaappi, jonka pappa oli tuonut kaupungista veneellä,

vanha tonttu,

suojelusenkelitaulu,

papan tekemä pirtin pöytä ja penkit,

leipälapio

ja monta monta muuta pientä ja suurempaa muistoa.

Pihalla on edelleen Hänelle merkityksellinen pieni mökki,

jonka heidän pappansa oli rakentanut kesälomalaisten nukkumapaikaksi.

Siellä oli ollut valot ja viileiden öiden varaksi sähköpatterikin.

Nyt se vaaleanpunaseinäinen mökki on meidän lastenlasten mieluinen leikkimökki.

Mieheni haki vintiltä vanhan matkalaukun,

joka oli täynnä vieraamme äidin koulukirjoja ja -vihkoja,

kirjeita ja kortteja.

Talon entinen emäntä oli kerännyt niitä yhteen salkkuun ja 

me emme olleet meidän mökkiaikanamme ehtineet sitä vielä tutkia. 

Päätimmekin antaa sen matkamuistoksi hänelle 

tutkittavaksi loman jälkeen  äitinsä kanssa . 

Heillehän nuo kaikki kuuluvat, jos kenelle.

Tämä ihana käsinkirjoitettu kirje  50 -luvun lopulta herätteli ajatuksia;

mitähän muistoja meistä jää jäljelle kaiken konmarittamisen ja siivousvimman jälkeen.

Valokuvatkin ovat muistikorteilla ja kovalevyillä tallessa, 

mutta tuleeko ne sieltä koskaan päivänvaloon ja katseltaviksi,

muisteltaviksi.

Tauvonpaikassa oli kuulema käynyt aikanaan paljon vieraita.

Mummu oli pitänyt pientä kauppaa puojissa,

jossa oli myyty oman kanalan munia ja kaupungista tuotuja jauhoja.

Hän oli ommellut Husqvarnallaan nahkaa

kutonut mattoja kangaspuissa

ja soittanut harmonikkaa niin kotosalla kuin kyläillessäänkin,

jopa hiekkarannallakin.

Mummulassa oli ollut lehmiä, hevonen ja 

pystykorvakoiria.

Pappa oli rakentanut tämän pihapiirin, 

jota me nyt elämme.

Pappa oli nikkaroinut ensimmäisenä saunan, 

jossa oli Hänen mielestään vieläkin se sama tuttu, ihana mummulan saunan tuoksu. <3

Koivukujalla Hän oli opetellut pienellä sinisellä isänsä ostamalla pyörällä opetellut pyöräilemään.

Se pieni pyörä nojaa nyt meidän ladon  seinää vasten. <3

Kesälomat olivat kuluneet leikkiessä,

 pyöräillessä isovanhempien, siskon ja serkkujen kanssa

sekä meren rannalla uidessa ja hiekalla touhutessa. 

Kesätyömuistoihin kuuluvat heinien seivästäminen ja likakaivon tyhjentäminen,

jotka vieläkin tuntuvat työltä! ;)

Hänen pappansa oli ollut leikkisä mies.

Haikeana Hän oli aina siskonsa kanssa mökiltä lähtenyt kotiinsa.

Mummula oli ollut rakas kesälomanviettopaikka! 

Vieraamme kertoi muistelleensa kaiholla mummun kauniita sinikukkaisia kahvikuppeja

ja etsineensä vastaavia netistä ja kirpputoreiltakin.

Kahvikuppeja, joita mummu oli säilyttänyt parempian astioina kamarin kaapissa.

Ne olivat minulla tuvan kaapissa,

käyttämättöminä,

odottamassa tätä päivää.

Tätä hetkeä, 

että ne löytävät etsijänsä luokse.

Ne  pääsivät nyt aarteiden joukkoon

Ruotsin maalle tuossa vanhassa matkalaukussa. <3

Tämä maisema, 

metsän ja heinän tuoksu,

tuttu hiekkatie.

Pienten kivien painaumat jalkapohjissa.

Kaikki tuttua,

syvälle piirtynyttä.  

Tien päässä aikansa uljas pihapiiri,

hänen setänsä talo,

nyt vuosien ränsistämä,

 maahan uuvuttama kummila,

taustalla tuttu meren aaltojen humina.

Kaikki on ollut kauan;

silloin ennen, 

tänään.

Hän tunsi kaiken 

sydämessään,

kehossaan.

Syvästi,

kiitollisena.

Niin kuin vaan voi kokea uudelleen kauniin,

ajan saatossa kultautuneen.

Rakkaan,

tärkeän,

elämää kantaneen. <3

Samaa hiekkatietä hilppoivat rantaan serkkuleiriläisemme 

muutamaa päivää ennemmin.

Tämä on heidän mummulan mökin maisema,

lapsuuden kesien miljöö.

Ei Iida -mummu ja hänen tyttärensäkään aikanaan arvanneet,

että me toisaalta tulleet jaamme muistoja  täällä heidän jälkikasvunsa kanssa.

Että mummulan muistot voivat kantaa pitkään,

jopa läpi elämän! <3

Kiitos Maarit, kun kävit täällä! <3

Kaisu