Aamun puutarhakierroksen ajatuksia

Heinäkuun toisen päivän aamu,

johon heräsin jo kuudelta.

Heräsin varhain, vaikka onkin loma.

Haluan kokea nämä aamuhetket,

niiden kiireettömät tunnelmat,

auringon säteet, jotka tulvivat keittiön ikkunasta

ja aamukasteen, joka pisaroi nurmella.

Aamun tunnelma on kuin nupullaan oleva pionin kukka.

Jotain tulevasta päivästä aavistaa, kun aurinko paistaa ja säätiedotus on luvannut, ettei sada.

Muu jääkin vielä salaisuudeksi.

Se kaikki kaunis mitä päivä tuo tullessaan

-tai mitä yllättävääkin.

Viime kesänä pionini kukki ensimmäisen kerran,

kaksi upeaa punaista kukkaa.

Olen seurannut nyt sen nuppuja

ja minusta tuntuu, että niiden avautuminen kestää,

kestää liian kauan.

Entä jos se nuppu kuivuukin jostakin syystä kasaan eikä kukkia tulekaan

tai tuuli katkaisee varren!

Tällaisiin ajatuksiin tuo nuppupallero minua johdatteli tänä aamuna. 

Me odotamme, toivomme,

malttamattomina,

mutta asiat eivät menekään aina meidän suunnitelmiemme ja toiveidemme mukaan.

Olen joutunut sitä itselleni ja lapsillenikin jonkun kerran perin pohjin avaamaan.

Elämämme kipein läksy on, 

että meidän tahtomme ja toiveemme 

ei läheskään aina toteudu.

Kun pyhänä palailimme kotiin,

tämä Valamonruusu oli punaisenaan kukkia.

Ensimmäisen kerran.

Ja miten hentoja, herkkiä, yksinkertaisia kukkia.

Näyttää, että avautumisen jälkeen ne eivät montaa päivää näe.

Pitääkin olla tarkkana, että kerkeään nämä "pikaiset kukkijat" bongata ajoissa.

Katoavaa kauneutta on paljon!

Kun tuuli kulkee yli

-tai sade- 

niin niitä ei enää näy! 

Kotipihan juhannusruusu on varjopaikassa

ja se on puhjennut kukkaansa vasta nyt.

Niin kauniit kukinnot,

niin painavaa kauneutta täynnänsä olevia oksia;

kuin morsiuspuvun huntu se kukkii metsän siimeksessä valkeana,

oksat maatapäin taipuneena.

Kaksin aina kaunihimpi,

tuli mieleen siitä huntu -sanasta.

Niin ne ajatukseni polveilivat tuolla pihan hiljaisuudessa mielikuvasta toiseen!

Verikurjenpolvi on ihan käsittämättömässä kukinnassa juuri nyt.

Nappasin vuosia vuosia sitten mökin naapurista pihasta pienen juuripaakun

ja nyt minulla on verikurjenpolvea metreittäin sekä kotona että mökillä.

Huoleton perinteinen perenna,

kiitollinen kukkija,

joka vuodesta toiseen reunustaa tuota etupihan kukkapenkin reunaa.

Väriä, pirteyttä, voimaa kesäisiin päiviin! 

Hellyttävä kukkapari.

Pienisydän aamuauringossa

Kuunliljan viileässä kainalossa.

Sieltä se on löytänyt paikkansa, tilansa,

suojansa.

Vaatimaton, hento ja heiveröinen luonnonkukka

ponnistaa varjoisen puolen perennapenkissä

vahvojen lehtien välistä valoa ja päivää kohti.

Se ei aina ole ensimmäisenä silmieni alla,

mutta tänä aamuna tämä pieni kauneus tuli huomattua

aamun kiireettömässä hetkessä.

~~~~~~

Tätä kirjoitellessani tuli mieleen Puut -runo, 

vaikken puita tänään katsellutkaan.

Ehkä tuonne kukkapenkkiinkin tämän runon voi soveltaa 

ja meihin ihmisiin toki!

Aina metsässä olla pitää

suuria puita ja pieniä puita,

aina uusia kasvaa ja itää,

aina on kaatoon leimatuita.

Kohoaa katveessa korkean puun

innokas, vihreä virpi nuori

janoiset juuret on, hento kuori

lehdissä väri on toukokuun.

Sinä suuri puu:

Älä liiaksi varjosta pienempääsi,

joka vasta kasvussa alkuun pääsi,

joka valoa kohti kurkottuu.

Sitä paahteelta suojaa suuri puu

pian pieni kasvaa ja karaistuu.

Pian pienellä puulla on oksat kovat,

pian pienet suuria ovat.

Ei pienet puut vielä myrskystä tiedä

ei pienet puut vielä myrskyä siedä.

Ole suojana myrskyssä suuri puu,

pian pienellä juuret vahvistuu.

Pian pienikin myrskyyn valmis on

ja on jäntevä, taipumaton

   -Mirjami Lähteenkorva-

Sulavasti toistemme kanssa 

limittäin ja lomittain elämme

toistamme kuunnellen ja toisiamme kannatellen,

toisistamme tukea saaden

kuin nämä päivänkakkarat tuolla koivuangervon keskellä.

Aurinkoa päivääsi!

Kaisu