Syyskuun 19.päivän iltana oli Haapaveden seurakuntakodilla mieleenpainuva iltahetki.
Joukko Jokilatvan opiston ilmaisutaitopiiriläisiä , kaksi Jokilaaksojen Sotaorpojen jäsentä sekä kaksi musiikin harrastajaa Haapajärven Viihdepelimanneista esittivät Eija-Liisa Pokin kirjoittaman ja ohjaaman "Kallis oli vapautemme hinta" ohjelman, joka käsitteli Suomen itsenäisyyttä sotaorvon silmin. Ohjelma koostui sotaorpojen tarinoista, lauluista ja runoista.
Tämä ohjelmakokonaisuus kuuluu Suomi 100 hankkeeseen ja sen taustalla on neljä kansalaisopistoa ja Nivalan sotaveteraanit eli tältäkin osin juhlavuoden "yhdessä"- teemaan hyvin liittyvä tilaisuus,
jolle Haapaveden seurakunta tarjosi tilan.
Tilaisuus oli koskettava aikamatka sotavuosiin, sodanjälkeisiin elämäntilanteisiin ja tunteisiin
sekä sotaorpojen omien kokemusten työstämiseen.
Esitettyjen runojen ja laulujen sanat viestivät vahvasti niitä tuntoja,
joita sotaan lähtö ja matka kohti tuntematonta herätti niin kotiin jäävissä kuin matkaan lähtijässä. Kotirintamalla oli epätietoisuutta ja ikävää,
siellä oli odottava mieltä niin lomalaisen kuin postinkin toivossa.
Rintamalla tulleissa kirjeissä siellä jossakin olevan ajatukset olivat rakkaiden luona
ja kirjeeseen riimustellut sanat viestittivät uskoa ja toivoa
sodan loppumisesta, paluusta kotiin, yhteisestä elämästä, rakkaudesta.
Elämän usko horjui kun koteihin saapui suruviestejä rintamalta.
Isät ja pojat saivat hautakummuilleen valkoisia ristejä
ja lesket mustia ristiä;
ristejä, jotka olivat raskaita ansiomerkkejä rinnalla kannettaviksi.
Sirkka Junttilan runo " Ei tullut minun isäni" kosketti minua erityisesti.
Runon sanat kertoivat lapsesta, joka odotti päivin, rukoili illoin ja näki unta isän tulemisesta.
Hän oli kuullut sodan jo loppuneen ja odotti edelleen.
Kunnes posti toi viestin siitä, että isä oli kaatunut.
Tämä runo tuli itseäni lähelle.
Ei tullut minun äitinikään isä, ei minun pappani!
Sotaorpojen tarinoissa ja kokemuksissa oli vahvana se viesti,
että aikanaan ei ollut aikaa suruun eikä suremiseen äideillä, leskillä, lapsilla, ei kellään. Velvollisuuden tunne oli vahva; elämän piti jatkua kotirintamalla.
Kodin ja yhteiskunnan tehtävien hoitaminen sekä elämän eteenpäin vieminen
kasaantuivat leskien harteille.
Työ vaati niin fyysisiä kuin henkisiä voimavaroja
ja tunteet tukahtuivat päivästä toiseen jatkuvaan puurtamiseen.
Lapsetkin patosivat tunteitaan,
kun oli ajateltava ja säästettävä oman surunsa ja ikävänsä kanssa kamppailevaa äitiä.
Koskettava oli lause, että "sotaorvot haluaisivat unohtaa, mutta mielen pohjalla liekit polttavat".
Vasta viimeisien vuosien aikana sotaorvot ovat löytäneet tilan ja väylän omien tunteiden ja läpikäymättömien kokemuksien purkamiseen vertaistensa seurassa.
Vertaistuki ja yhteinen jakaminen on auttanut sotaorpoja käsittelemään
niin omia tarinoita kuin tunteitakin
ja sillä tavoin moni on eheytynyt sotavuosien aiheuttamista kokemuksista.
Sotaorpojen järjestäytyminen ja tarinoiden työstäminen ovat osaltaan
tuoneet historiaa tältä osin näkyväksi ja se on avannut uusia näkymiä historiaan kotirintaman arjesta. Viime vuosien työ on ollut merkittävä sotaorvoille itselleen, mutta myös meille heidän läheisilleen.
Minä olen saanut kulkea tätä sotaorpojen matkaa äitini ja tätieni rinnalla.
Olen saanut liittää heidän jakamansa kokemukset ja historian hetket arvokkaaksi osaksi
niin oman sukuni kuin Suomenkin historiaa.
Me nuoret siirrymme aikanaan etulinjaan;
meidän tehtävänä on oppia näistä omakohtaisista elämänkerroista,
vaalia näitä muistoja ja viedä tätä viestiä vapautemme kalliista hinnasta eteenpäin.
Suomalaisuus on se voimavara, joka kantoi ihmisiä aikanaan.
Runon sanoin suomalaisuus kasvaa meihin ruohon vihreyden tavoin varpaiden välistä.
Se on rakkautta tähän isänmaahan, äidinkieleen ja luontoon.
Ne elementit ovat kiteytyneenä illassa esitettyssä
Mika Waltarin runossa "Minä rakastan tätä maata".
Ohjelma oli koskettava ja taidokkaasti esitetty.
Kiitos kaikille illan eteen työtä tehneille
ja antoisia yhteisiä hetkiä sotaorvoille edelleen
kokemuksienne työstämiseen sekä yhteiseen jakamiseen.
Sotaorpojen kokemusten tuominen kansan tietoisuuteen on merkittävä historiaallinen teko.
Olin iloinen, että tyttäreni kanssa ajelimme tuohon
ajatuksia avartavaan, herkistävään iltaan pimeänä syysiltana
ja raotimme yhdessä ovea historiaamme.
~~~~~~~~~~
Perjantai-illan tervehdys sinulle.
Voi hyvin!
-Kaisu-
