Marraskuun kuvat

Marraskuun kuvat olivat tänään etsimisessä.

Huomaan, että pimeyden myötä kuvaaminen vähenee huomattavasti 

ja ne kuvat, jotka tulee otettua eivät ehkä oikein ylitä julkaisykynnystä. 

Kristiinan haastetta en kuitenkaan jätä kesken

ja riennän marraskuun viime metreillä mukaan haasteen toiseksi viimeiseen päivitykseen 

näillä tässä kuussa ottamillani kuvilla. 

Minun m-kuvat, olkaa hyvä!  

Marshall, marrakuinen hankinta ja joulun ennakkolahja, 

joka on lisännyt musiikin kuuntelua ja myös musiikin toiston tasoa. 

Tänä vuonna joulu on joutunut kotiimme eritoten musiikin myötä! 

Kaiutin on osoittanut huikeaksi valinnaksi jo näiden viikkojen aikana.

Minusta se on kaunis muotoilultaan 

ja tuo kermankeltainen väri sulautuu kivasti ympäristöön. 

Kauneus ei liene näissä hankinnoissa yleensä se pääasia, 

mutta minulle se on tärkeä.

Mukavat muistot, lastemme jouluaskartelut. 

Niiden äärellä istahdin tovin ja toisenkin, 

kun järjestelin joulutavaroita. 

Laatikosta löytyi niin suurella innolla tehtyjä jouluaskarteluja.

Hellyttäviä nimikirjoituksia ja tonttujen ilmeitä.

Menneitten joulujen tunnelmia ja lasten kotiimme tuomaa jouluiloa.

Mietin, josko antaisin ne jo heille omiin koteihinsa.

Saapa nähdä haluavatko, 

onko vielä tullut se vaihe, että haluavat palata näihin ja osan aarteena säilyttää? 

Löytyykö sinulta tällaisia jemmoja?

Minun vanhempani ovat säästäneet lapsuudestamme paljon 

muistoja ja niitä on ollut mukava aikuisena katsella. 

Siksi kait näitäkin töitä on tullut kohtuudessa kerättyä. 

Männynoksista muotoilemassa.

Marraskuun alussa menin mökillä metsään tykötarpeineni 

ja kieputtelin siellä mäntyjen oksia kranssiksi.

Ovessa ollut tähti sai jatkaa tehtäväänsä uuden ovikoristeen rinnalla

-tai paremminkin päällä. 

Tämä kranssi onkin ainut, 

jonka olen tämän joulun alla tehnyt.

Sormia syyhyttää;

 josko tulevana viikonloppuna ehtisin kieputella 

kodin ulko-oveen sen perinteisen joulukranssini. 

~~~~~

Mukavia joulukuun alun odotuksen päiviä Sinulle! 

 

Kaisan kaljamat ja kirppislyhty

Nimipäiviin on liittynyt entisaikaan erilaisia uskomuksia ja sanontoja. 

Lapsuudesta on jäänyt mieleen marraskuiset kotoisat nimipäivät,  

Liisan- ja Kaisan päivä, 

joihin molempiin liittyy keleihin liittyvät lausahdukset. 

Äidin nimipäivänä 19.11. toivoteltiin Onnea 

ja todettiin siinä samalla, onko vai eikö ole tällä kertaa perinteiset Liisan liukkaat. 

25.11.puolestaan puhuttiin Kaisan kaljamista 

eli siitä onko tiellä kovaksi tallaantunutta lunta tai jäätä.  

Tänään on ollut taas Kaisan päivä, 

mutta ei niitä kaljamia.

Aamusta asti on satanut vettä

ja kaikkialla on märkää lumisohjoa.

Viime viikon ihana lumi on sulanut. 

Talvinen ja aavistuksen jouluinen tienoo on hetkessä hävinnyt. 

Löysin lauantaina kirppikseltä seitsemällä eurolla 

tämän minusta niin viehättävän ja juuri tähän paikkaan soppelin lyhdyn. 

Jotenkin tuo vanha puu ja metallikoristeet tenhoavat minuun 

ja olin valmis luopumaan paikalla olleesta metallisesta lyhdystä. 

Lyhty näytti niin jouluiselle tuossa lumikuorrutteisella pöydällä 

ja valo lankesi kauniisti lumen pinnalle. 

 Tänään lyhty antaa suojan kynttilälle,

 joka luo valoaan mustaan, synkkään, märkään iltaan.

Valo näyttää valolta pimeyttä vasten. 

Kynttilällä on tänäänkin tärkeä tehtävä tuossa kulkureitillämme. 

❤

Lukuisat nimipäiväonnittelut 

ja rakkauden punaiset ruusut ilahduttivat päivääni! 

Ja tänään oli se perinteinen päivä,

jolloin vaihdoin keittiöön jouluisen kapan.

Joulu joutuu ja tämä on kuulema sitä Noventia. 

Sitä aikaa, että aletaan jo marraskuun (November)alkupuolelta,

hyvissä ajoin ennen adventtia laittamaan kotia joulukuntoon

ja pikkuhiljaa  nautiskelemaan lähestyvästä juhlasta.  

Toivottavasti vanhat sanonnatkin säilyvät,

kun uusia tulee koko ajan tilalle! 

Keitot maistuvat

Arkinen aihe. 

Arkiruoka, 

keitto. 

Se valmistui eilen nopsasti työpäivän jälkeen, 

kun Jari -myrsky tuiversi nurkissa ja lumi lensi. 

Lokakuiset kuvat-postauksessa oli kuva Lihapulla -kiusauksesta.

Ystäväni kommentti palautti mieleeni lihapullakeiton 

ja siihen liittyvän muiston.  

Lihapullakeitto:

Muutama peruna,

keittojuurespussi,

lihaliemikuutio,

valmiit lihapullat,

 mustapippurit,

laakerinlehti,

suola. 

~~~~

Keitot ovat helppoja ja nopeita valmistaa.  

Lohikeitto, kanakeitto, lihakeitto, jauhelihakeitto,

nötkötkeitto, pinaattikeitto ja joskus tosi harvoin hernekeitto ovat meidän väelle maistuvia.

Keitot ovat sopivan kevyitä myös päivän toiselle aterille, 

joka meillä laitetaan lapsiperhearjen rutiinien mukaan klo 16 aikoihin. 

Pitäisi vaan opetella keittämään pientä määrää,

kun isoon on oppinut. 

Eilenkin keittoa tuli pienelle komppanialle,

mutta jäipähänä tämänkin päivän varalle. 

Kerrattain opin jossakin tai joltakin, 

että kun perunat ovat kypsyneet,

niistä voi painella haarukalla kauhallisen pari.

 Näin keittojen liemeen saa vähän sakeutta;  

peruna ikäänkuin suurustaa keiton.

Tykkään siitä. 

Se muisto liittyy kesään 1985 ja Helsingin kaupungin leikkipuistossa 

pikkukoululaisille ja puistossa käyville lapsille järjestämään kesäruokailuun. 

Siellä annosteltiin jonain päivänä "soppatykistä" 

lasten mukanaan tuomiin lautasiin lihapullakeittoa.

Oi, aikoja, 

oi, hyvää palvelua

ja ihania kesäisiä keittomuistoja. 

❤

Oikein ihanaa viikonloppua Sinulle.

Taitaa olla monessa paikassa joulukadunavajaiset huomenna.

Ehkäpä minäkin availen joulua tänne kotiin

ja siirryn näistä arkisista postauksista jouluisempiin aiheisiin! 

 

 

Tuunattu katuharja

Ensilumi, joka satoi lokakuulla, suli silloin arvatenkin pikimmiten pois. 

Sen jälkeen on odotettu viikkokaudet vesisateiden ja tuulien loppumista. 

Tänään lopulta saimme herätä lumen valkoon 

ja ihanaan, odotettuun talviseen tunnelmaan. 

Miten valoistalta ja kauniilta aamu näyttikään. 

Tuli sellainen joulumieli, 

niin kuin näistä ensimmäisistä lumisateista aina ruukaa tulla. 

Lunta on toki vielä vähän eikä lumikolaa kannattanut tänään ottaa esille. 

Portaan etusen ja pienen polun tekemiseen kiveykselle 

riitti vielä oikein hyvin harja. 

Tuo vanha tutunnäköinen työkalu, 

jonka tuotenimi on ollut varmaan iät ja ajat Katuharja.  

Tykästyin syksyllä  tähän Sini-tuotteeseen, 

sen harjasten ruskeaan väriin sekä niiden tiheyteen ja napakkuuteen.  

Harja on osoittautunut hyväksi kuistin ja kiveyksen lakaisemiseen. 

Tuoteselosteessa lukeekin :

lumi, sora ja isot roskat. 

Jo kaupasta palatessani tiesin miten tuunaan harjan.

Näin silmissäni  jämät ja jemmat ja nuo riittoisat pellavaiset tilkut. 

Kokosin harjan koristelun kolmesta palasesta ja  

liimasin ne Eri Keeperillä harjan puuosaan ja 

liiman kuivamisen jälkeen 

suihkautin pintaan spraylakan. 

Jos sinulla on yksi kangaspala,

leikkaa sen keskelle nafti reikä, 

levitä liima harjaosan päälle ja pujota kangas kepin kautta harjan päälle,

sivele tarkasti paikoilleen.  

Leikkaa liiman kuivaamisen jälkeen reunasta ylimääräiset pois. 

Lakkaa.

Katuharjan tuunaaminen on jo vanha idea, 

mutta tuunaukset ovat aina tekijänsä näköisiä. 

Lunta lakaistessa pohdiskelin, 

josko tuunaisin muutaman harjan kyläreissuille viemisiksi

 tai vaikkapa joululahjaksi. 

Kuusikankaan tilkut voisivat olla kivan talvisia ja jouluisia. 

Mitäpä tuumaisit jos saisit tällaisen lahjaksi 

tai innostuitko tuunailemaan omannäköistä harjaa tässä joulun alla? 

Tervetuloa talvi ja talven ihmemaa! 

Joulua kohti mennään hitaasti, mutta varmasti. 

 

Kaikkein pienimmille

Syyslomalla varasin ompeluhetken

keskosille ja vastasyntyneille, 

jotka joutuvat elämänsä ensipäivinä, 

jopa viikkoina ja kuukausinakin olemaan sairaalahoidossa. 

Tämä on lämpöinen ajatus pienille, 

heidän vanhemmilleen ja hoitohenkilökunnalle. 

Keskoskaapissa on sinänsä lämmintä, 

mutta peitot tuovat turvaa pienille, 

kevyttä painoa iholle, sellaista kohtumaista turvaa.  

Nuppupeitot ovat myös väripilkkuja sinne

 johtojen ja koneiden maailmaan ja 

näitä peittoja pienet saavat myös muistoksi elämänsä ensimmäisistä päivistä. 

Olen ommellut näitä peittoja ennemminkin. 

Niistä tekemäni postaukset löytyvät 

nuppupeitto -tunnisteella. 

Kankaiden sovittaminen toisiinsa ja tilkuttaminen,  

suorien saumojen ompeleminen on tosi "nollaavaa" touhua.  

Pienokaisten ajatteleminen tuo puuhaan

 oman suloisen sävynsä, innoituksensa. 

Se, että on nähnyt lapsenlapsella tällaisen pikkupeiton kotiutuessa,

innostaa tekemään osansa näihin talkoisiin. 

Omien jemmojeni lisäksi löysin kassillisen 

tähän tarkoitukseen saamiani lahjoituskankaita.  

Ompelin niistä noin 50x70 cm kokoisia peittoja. 

Osaan tuli puuvilla- tai trikookangas molemmin puolin,

osassa on toinen puoli trikoota,  toinen kangasta. 

Vien nämä sen enempää pesemättä ja silittämättä eteenpäin,

sillä peitot pestään ja merkataan sairaalan puolesta. 

Pikkuruisten nuppupeittojen ompelu ja tämä päivitys sattuivat

 tällä erää hyvään aikaan, 

sillä keskosten päivä on 17.11. 

Päivän ympärille on koottu vuosittain erilaisia tempauksia, 

jolla pienimmistä ja heidän hoidostaan jaetaan uusinta tietoa. 

❤

Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

❤

Kun on oikeasti pieni

tarvitsee lämpöä ja hoivaa, 

pesää pehmoista sekä rakkauden laulua,  

korviinsa soivaa. 

 

Olla jollekin isä ja isoisä

                                                                            

Isänpäivä on kaartunut iltaan. 

Juhlahumu on pikkuhiljaa laantunut. 

Lapset ja heidän perheensä,

jotka tällä kertaa ns. kynnelle kykenivät, ovat tulleet ja menneet. 

~~~~~~

Ajatukset viipyilevät isissä.

Oma isäni ja appeni. 

Edesmenneet. 

Rakkaudella heitä muistan. 

❤

 

 Lasteni isä,

poikamme, jotka ovat jo isiä 

ja vävyt.

Isien joukko on kasvanut ympärilläni.  

Heitä yhdistää elämän tärkeä tehtävä, 

joka on sekä oikeus että velvollisuus. 

Heidän tulee pitää huolta pienistä, kannatella ja ohjata heitä,

 olla mallina ja esikuvana, 

korvina ja sylinä. 

Viedä eteenpäin isyyden viestiä pätkän matkaa. 

Isältä pojalle. 

Isän roolikin muotoutuu aikojen saatossa

Saa ottaa matkaan se, minkä hyväksi näkee 

ja jättää se minkä taakaksi kokee. 

 

Ei isäksi tulla 

vaan sellaiseksi kasvetaan;

kannattelemalla rohkein kämmenin

hentoa sydäntä

ottamalla turvaan syliin

ja kasvattamalla lempeästi 

itsestänsä yli.

Ei isäksi tulla 

vaan sellaiseksi kasvetaan;

ymmärtämällä,

että isän kädestä 

kuuluu kulkea vain rakkauden, 

että isältä pojalle 

on matka elämänmittainen. 

Ei mikään 

tee pojasta miestä

niinkuin 

kymmenen 

pientä

varjeltavaa 

varvasta. 

-Alisa Martikainen-

Olla jollekin

peruskallio

ja maailman vahvimmat kädet

esikuva

ja se joka toisi taivaaltakin tähdet

miehen malli

ja pientä sydäntä käsissään kantava 

turvapaikka

ja ehdottoman rakkauden antaja.

Olla siivet

ja opettaa lentämään lopulta itse

olla juuret

ja vuosien päästäkin huolta pitävä katse

Sellaista se on

olla pienen elämän

suurin sankari

olla enemmän

kuin mies

olla

isä

-Alisa Martikainen-

Ja sitten se papan rooli. 

"Ei ole suurempaa rakkauden valaa kuin se, 

että lapsenlapsesi sinua halaa

ja se, että pienessä sydämessä Sinulle juuri,

on varattu paikka niin valtavan suuri." 

Siinä sitä on iloa ja onnea kerrakseen. 

Mummullekin. 

Sydänkoriste antoi kauniin kehyksen katsella lipaston päällä olevia perhekuvia.

 Sydänraameihin sain mahdutettua kynttilän, 

joka tänä viikonloppuna loistaa iloa, valoa sekä 

kiitollisuutta olevasta,

lähellä olevista rakkaista ihmisistä.

Minä, sinä, 

me, 

he.

Lopulta jäljelle jää vain rakkaus.  

 ❤

 

Luotolainen tikkuri perinneneule

Sain lokakuisina koti-iltoina vedettyä vihdoinkin loppuun

 tämän neuleprojektin,

valmistujaislahjan, 

luotolaisen tikkuri perinneneuleen, 

 jonka lahjan saaja itse valitsi.

Tilasin tarvikepakkauksen täältä, klik. 

Pakkauksessa oli neuleen ohje, kahdeksan vyyhtiä lankaa 

 sekä Taito-merkki ja -napit.   

Olin kuullut tuon ohjeen olevan reilun oloinen. 

En päässyt itse mittomaan poikaani. 

Päädyin M-kokoon miehustan aloitussilmukoissa 

ja pituuden miehustaan sekä hioihin tein L-koon mukaan.

Aloittelin paidan heinäkuun lopulla 

ja  neuloin rivin pari silloin tällöin. 

Koko neulomisen ajan minua jännitti, tuleeko paidasta liian iso

 ja se vähän kaihersi tekemisen tahtia.

Tämä neule on toki erilainen neulottava kuin islantilaiset neuleet, 

joita on tullut neulottua viikkoon pariinkin. 

Lanka on ohuempaa ja käytin puikkoja no 2,5. 

Neuleen ohje sisältää 

perinteiseen hailuotolaiseen kuuluvia erityisiä kohtia,

västäräkki eli tuo etuosan helmineule, 

virkkaukset olkapäille,

kyynärpäiden kavennukset sekä vahvikevirkkaukset reunoihin. 

Meikäläisen piti keskittyä niihin rauhassa ja  ajan kanssa. 

Kun kuulin pojan olevan tulossa käymään kotona,

panin ison rattaan päälle;

päättelin langanpäät ja ompelin napit. 

Laitoin paidan paksujen kosteiden pyyhkeiden väliin olestumaan. 

🩶

Olihan se mieletön hetki ja voitonriemuinen olo,

kun hän veti paidan päälle. 

Se oli just eikä melkein.

Kyyneleet kierähti silmiini.

 Turhaa oli ollut huoleni. 

Kun tekee toiselle hyvää

antaa vähän ajastaan

laittaa kätensä käyttöön

ja taitonsa toivottuun

silloin jokaisen silmukan 

mutkassa on pieni ajatus 

ja paidan käännön välissä 

pyyntö paremmasta

niin että valmiiksi tullessaan 

tuo puhdas tai pehmeä

on melkein kuin 

näkyvä rukous. 

-Elina Salminen muk.-

Siitä tuli ihanan pehmeä ja lampaan tuoksuinen. 

Villainen.

Tuli kuulema käyttöpaita ja ei ole onneksi kutittanut.  

Tämä on kyllä aivan erioloinen kuin 

Isälleen Nalle -langasta Novitan ohjeella neulomani 

Hailuotolaispaita, josta kirjoitin täällä. 

🩶

Nyt pyöröpuikot ovat levossa.

Tekisi mieleni pikkuhiljaa askarrella jotain jouluista 

ja ehkäpä kaivan sukkapuikot esille. 

Ajatuksen kulkevat pikku hiljaa joulua kohti!

Ensilumen myötä tuli myös joulumusiikin aika. 

Ihanaa aikaa tämäkin! 

🩶

 

Suru on muuttanut muotoaan

Pyhäinpäivä.

Surun ja kaipauksen päivä. 

Kynttilät syttyvät rakkaiden kuvien äärellä ja hautausmailla 

ja ajatukset viipyilevät edesmenneiden rakkaiden luona.  

Rohkenen kirjoittaa tänne muutamia ajatuksia 

 meidän luopumisen kivusta, 

 surusta ja surutyöstä.  

Siitä miten suru on sävyttänyt päiviämme.  

Pyhä kallis on lahja kiintyä niin
kuin kiinnymme täällä rakkaimpiin.
Pyhä liiaksi jotta sen pitää vois
ja kerran tuskatta antaa pois

Suru, hinta on lahjasta rakastaa.
Ei kenkään voi välttää sen velkojaa. 

Tämä tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan kiteyttämä ajatus

on jäänyt mieleeni jo nuorena tyttönä.  

Sanoissa on puhuttelevaa luopumisen kivun syvintä pohdintaa ja 

karu totuus siitä, että surutta kukaan ei selviä. 

Rakkaasta luopuminen ja siihen liittyvä suru ovat väistämätön osa ihmiselämää. 

Syvä suru tuli osaksi

perheemme elämää 

elokuisena sunnuntai-iltana 1987.

Yllättäen, varoittamatta, 

niin kuin surulla on tapana. 

Se tuli ja jätti jälkensä elämäämme.

Se jäi kotiimme surutyöksi, 

sävyksi kaikkiin tuleviin päiviin. 

Yhdessä silmänräpäyksessä kaikki oli toisin.

Me nuoret vanhemmat olimme menettäneet lapsemme, 

 lapset pikkuveljensä.  

Ihana eloisa lapsi, joka oli tuonut iloa ja valoa päiviimme, 

oli pois,

 hän oli osaltaan jättänyt sylin tyhjäksi. 

Karulla tavalla tuli todeksi, että lapset ovat 

lahjaa ja lainaa.
 

Suru oli musertava ja raskas, 

 mieli ei tahtonut hyväksyä tapahtunutta. 

Ensimmäiset päivät menivät kuin sumussa suuntaa hakien.  

Noista alkusyksyn päivistä muistuu mieleen vain hetkiä ja tuokioita.

Yritimme tukea toisiamme ja katsoa tulevaan,

jaksaa toistemme, lastemme

sekä minussa kasvaneen uuden elämän takia. 

Mielessäni on vahva muisto, että kun toinen särkyi, 

toisella oli voimaa tarttua arjen askareisiin.

Meillä oli omat tehtävämme, 

joita varten jaksoimme aamulla nousta uuteen päivään. 

Lapset, työ ja arki pitivät meidät vanhemmat kiinni elämässä 

ja lapset työstivät suruaan leikkimällä. 

Annoimme tilaa tunteillemme ja surullemme. 

Juttelimme ja itkimme. 

Se, että meillä jokaisella oli omat surumme ja näimme toistemme surun,

 ei ainakaan vähentänyt kenenkään surun määrää.  

Neljäs lapsemme syntyi lokakuun lopulla, pyhäinpäivän 1987 aikaan,  

Siihen aikaan vauvoja näytettiin synnytysosastolla kotiväelle vain lasioven takaa. 

Ihanan sydämellinen lastenhoitaja teki oman ratkaisunsa; 

hän toi huoneeseeni vauvamme sekä kynttilän.  

Saimme sytyttää sen mieheni kanssa Anttonin muistolle. 

Se oli koskettava hetki.

Kuolema ja syntymä,

suru ja ilo olivat siinä niin lähekkäin, 

 käsin kosketeltavissa. 

❤

Kun olin tullut vauvan kanssa kotiin,  

kerrattain katsoin lattialla leikkiviä lapsiani

 ja sylissä olevaa vauvaa.

Näin sisarussarjassa olevan Anttonin tyhjän paikan ja siinä hetkessä tunsin ja tiesin,  

että sitä paikkaa ei  kukaan tulisi koskaan täyttämään. 

Se näkymä on säilynyt silmissäni vuosikymmenet;  

kukaan ei ole häneen sijaansa tullut. 

Antton on kulkenut arkisissa puheissamme, muistoissamme 

sekä perheemme juhlahetkissä 

 "hän olisi, olisikohan hänellä, mitähän jos hän eläisi" -ajatuksina. 

Kaipaus ja kipu voi vieläkin nousta  arkisessa keskustelussa, 

kun vaikkapa joku kysyy montako lasta teillä on 

tai kun kohtaan hänen ikäkaverinsa 

tai kun näen vuoden ja neljän kuukauden ikäisen lapsen. 

Ensimmäinen vuosi oli rankin. 

Oli kuljettava ilman pientä poikaa isänpäivään, 

jouluun, hänen huhtikuiseen syntymäpäiväänsä, 

äitienpäivään ja lopulta elokuisen päivän muistoon. 

Vuodenajat toivat muistoja pienen pojan kanssa vietetyistä hetkistä 

ja vieläkin elokuun alkupäivien kukat ja tuoksut nostavat kivun kautta muistot pintaan.

 Esineet ja lelut muistuttivat hänestä,

 sänky jäi pitkäksi aikaa päiväunien jälkeiseen tilaan. 

Surun arvet räpsähtelivät välillä kovin auki muistojen äärellä.

Matkalla oli paljon miksi-kysymyksiä,

kysymyksiä vailla vastauksia. 

Lapsen menettämiseen ja suruun on tuonut vahvinta lohtua

toivo jälleennäkemisestä  ja ajatus omasta suojelusenkelistä. 

Saimme hänet luoksemme hetkeksi,

kuin pääskysen siiven hipaisun,

kuin ensilumen kosketuksen 

lämpimälle kädelle.

Pois lennähti pieni enkeli.

Jäi hopeinen lanka 

muistuttamaan meitä 

Taivaan ihanasta kodista.

-muk. S.Ylikulju-

❤️

Meillä oli ympärillämme sukulaisten ja ystävien joukko, 

jotka tulivat luoksemme. 

Saimme puhua tuosta menetyksen illasta yhä uudelleen ja uudelleen 

käydä läpi sitä mitä tapahtui, mitä koimme,

miltä meistä tuntui.

Kertasimme sitä,  mitä oli tapahtunut,

miten pienen elämänlanka oli katkennut.

Saimme ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana

 lukemattomia sinivalkoisia kukkaistervehdyksiä ja kauniita kortteja

 sekä viestejä, kirjeitäkin. 

Niissä toivottiin meille voimia, jaksamista sekä aikaa,

joka parantaa haavat. 

Tärkeintä ei ollut kuitenkaan kukat ja sanat, 

vaan ihmisten läsnäolo ja 

se, että meitä muistettiin. 

Jotkut surun kaavat ja aikataulut surutyön matkalla varmaan toteutuivat, 

mutta emme kiirehtineet siirtämään surua syrjään. 

 Kerroimme siitä, jaoimme kokemuksiamme. 

Surusta tuli osa meidän arjeamme. 

Me olemme lapsensa menettäneet vanhemmat ja 

vieläkin vuosikymmenten jälkeenkin tulee välillä kaipaus ja ikävä. 

Suru on on menettänyt kuitenkin syvimmän terävyytensä 

niin kuin albumissa olevat värilliset hautajaiskuvatkin. 

Aika on hoitanut, 

suru on muutanut muotoaan! 

Veimme vastikään kuusenhakoja haudalle.

Seisoimme siinä rinnakkain, hiljaa.

Vaistomaisesti kuuntelin, josko mieheni sanoo ääneen ne sanat, 

mitkä niin usein tuossa haudan äärellä olen kuullut.

"Ei sitä olisi uskonut." 

Mutta ne sanat ovat enää hiljainen kuiskaus tuuleen,  

äänettömät sanat huulilla,

mielen sopukoihin jäänyt surumuisto, 

tunne syvällä sydämessä.

"Ei sitä olisi uskonut" ovat sanat, 

 jonka vain toinen siinä rinnalla 

tietää, kuulee, tuntee.

Meille annettiin sunnuntai aamun lapsi, 

joka lähti luotamme sunnuntai-iltana luotamme 

Saimme voimat niin kuin oli päivät 

ja toisemme tueksi tälle matkalle. 

❤

Isä ruohoaa kiven taustaa ja 

minä laitan taas kerran pienen viimeisen sijan kauniiksi. 

Tähti, jonka sujautin kotoa taskuuni 

jää hakojen päälle.

Meidän kirkkain tähtönen,

johtotähti. 

Sinun lähtemisesi jälkeen

tuli pitkä hiljaisuus

niin kuin tulee aina 

kun joku läheinen muuttaa pois.

Minä kuljin varovasti

jokaisen huoneen

enkä löytänyt käsille

mitään tehtävää

sillä tyhjissä huoneissa

oli aika pysähtynyt.

Kuljin kaikki polut,

joilla oli leikitty.

Mutta polku oli tyhjä.

Askeleeni harhailivat

päämäärää vailla.

Tänä päivänä

surulle on jo nimi.

Olen kulkenut oman polkuni,

olen löytänyt uudelleen 

kukat ja kivet.

Olen löytänyt valon,

jossa kaipaus elää:

 "Ei lapsi ole kuollut,

hän nukkuu."

-Teuvo Aho-

❤️

Pyhäinpäivä. 

Rakkaiden muistopäivä. 

Sytytän kynttilän. 

Minulla on ikävä häntä, 

joka teki minut  hauraaksi,

 mutta myös vahvaksi. 

Hän opetti elämänsä lyhyydellä minulle niin paljon. 

Kaipauksen pilvellä on tänään kultaiset reunat. 

❤

Antton 20.4.1986-9.8.1987