Mehustushommia

Marjasouvi 

kääntyi tänä vuonna yllättävän aikaisin 

punaherukkapensaisiin. 

Päälyoksat odottivat punaisenaan poimijoita, 

mutta sää ei ollut oikein puolellamme. 

Kipaisimme kuitenkin tänään sateiden välillä pensaisiin

ja pääsimme mehustamisen makuun. 

Vanha palvelija, 

90 -luvulla hankittu 

teräksinen Hackmannin mehustin ei sovi induktioliedelle, 

mutta se toimii upeasti tuolla keittolevyllä.  

Ja tuo mehu;

se maistuu niin hyvälle. 

~~

Laitoin punaherukoiden sekaan pikkuisen mustikkaa,

joka särkee kirpakkuutta. 

Kauniin punainen mehu tuntuu maistuvan meillä kaikenikäisille. 

Kesän ristiäistarjoilussakin oli pelkästään kotoista punaherukkamehua tarjolla. 

Ruukaatko sinä mehustaa marjoja? 

~~

Mehustaessa tuli mieleen lapsuuskodin marjapuskat. 

Soitin äidille.

Hän oli samoissa puuhissa siellä kotona. 

"Kaksi maijaa on pöhisemässä" eli mehua piisaa 

taas tulevana talvenakin kylässä kävijöille 

ja saattapa mehupullo löytyä tuliaistenkin joukosta. 

Mummun mehu ei ole tehty pelkästä punaherukasta,

vaan siinä hyppysellinen mansikkaa, vadelmaa ja mustikkaa 

sekä aimo annos rakkautta. 

Marjapuskat ja mehustaminen on siis elokuinen perinne, 

 joka tuo eittämättä aina aavistuksen syksyn tuntua mukanaan. 

 

Laitoin päivällä kynttilän palamaan ja tulet takkaan.  

Otin keväällä kesken jääneen sukankutimen esiin,

joka tyttären mielestä on vahva syksyn merkki. 

Kaivauduin sohvan nurkkaan. 

Ei se hullummalle tuntunut.

Oikeastaan aika ihanaa! 

~~

Mehustinlaatikon kyljessä lukee sanat,

jotka sykähdyttävät minua joka syksy: 

Päivän kultaamissa puutarjoissa tuuli torkkuu vehmailla lehvillä,

aurinko venyttelee varjoja vasten,

kesä hiljalleen kypsyy. 

Nyt ei näy aurinkoa eikä varjoja, 

mutta kesä kypsyy. 

Sen on aika kypsyä 

ja se on yhtäaikaa ihanaa ja haikeaa. 

Vaikka kyllä minä uskon ja toivon, 

että ei tämä kesä vielä kypsä ole;

eiköhän me vielä kesäisiä aurinkopäiviäkin saada! 

Jälleennäkeminen

Lupasimme 30 vuotta sitten mökin kauppakirjoja tehdessämme, 

että entisen omistajan pieni suku saa piipahtaa mökillä pohjoisessa kulkiessaan. 

Yhteys on säilynyt. 

Saimme alkuviikosta vieraita,

jotka olimme tavanneet edellisen kerran seitsemän vuotta sitten.

 

Oli taaskin niin mielenkiintoista kuunnella tarinoita menneistä, 

hänen lapsuutensa ja nuoruutensa odotetuista kesäpäivistä, 

kun he saapuivat meren takaa mummulaan.

Kesistä, 

joihin mahtui kiireettömyyttä,

meressä uimista, metsissä kirmailua,  

kauppa-autolla käyntiä, 

eläinten hoivaamista ja kaivon tyhjennystä,

heitä varten rakennetussa mökissä nukkumista,

pihasaunassa kylpemistä 

ja mummun haitarin soittoa 

sekä vieraita ja kyläkaupan tuomaa elämää pihapiirissä. 

Saimme kuulla esineistä ja asioista, 

tavoista ja tottumuksista, 

pientilallisten elämästä, 

joka on toki meitä kiinnostavaa mökin historiaa.

Siitä kaikesta, 

mitä hän oli kesäkokemuksistaan ja -elämyksistään mieleensä tallentanut. 

Muistoista, joista monet nousivat kuulema pintaan nytkin pihaan saavuttuaan. 

 

 

Tämä meidän liki 80 vuotta vanha pihasauna on hänen pappansa rakentama.  

Vieraamme oli kylpenyt saunassa viimeksi reilut 

 kolmekymmentä vuotta sitten. 

Sauna, jos mikä, kirvoittaa muistoja. 

Saunan tuoksu oli edelleen ihana ja niin tuttu. 

Saunan tummat seinät ja kosteat löylyt palauttivat mieleen 

vanhojen saunareissujen tarinoita 

ja löylymuistoja. 

Juuri niitä tuntoja, 

joita kesän alussa kirjoittelin 

tuohon mökiltä löytyneeseen vanhaan rikkalapioonkin.

Lapsena pelottavilta tuntuneita, kuolleita perhosia

 ei nyt onneksi ollut saunan ikkunalla.  

 

Vanhat kultareunaiset kahvikupit kruunasivat kahvihetken. 

Tuvassa oli arjen juhlahetki. 

Olimme hetken kuin yhtä perhettä 

tutun pirtinpöydän ääressä. 

Ei ollut mennyttä tai tulevaa, 

uutta tai vanhaa. 

Oli vain elokuinen ilta ja yhteinen muistojen paikka, 

jossa menneitten päivien tarinat jatkavat elämäänsä. 

Aika on aina rajallista

ja tällä kertaa sitä oli vain pari tuntia.

Sovimme, 

että seuraavan kerran sijaamme pedin 

vaaleanpunaiseen mökkiin, muistojen sijoille. 

Kun auto kaartoi koivukujalta tielle.

totesin ykskantaan itsekseni, 

että lapsuuden kesät ja tunnelmat jäävät mieleen.

 

Tavallinen arki ja arjen touhut, 

tuttuus ja turvallisuus,

luonnon läheisyys ja välittäminen riittävät. 

Ne voivat kantaa kesästä kesään! 

Mikä sinulla on jäänyt mieleen lapsuuden kesistä 

ehkä päällimmäisenä?