Ristiäiskranssi

Yksi kesän ihanimmista toiveista oli se, 

kun toukokuisen äiti pyysi minulta luonnonkukkakranssin 

heinäkuussa vietettyihin ristiäisiin. 

Keräsin juhlan aamuna metsätien varrelta 

kesän kauniita, herkkiä kukkijoita. 

Sidoin kukat bambukranssipohjaan.

Jälleen kerran yllätyin, 

miten paljon kranssiin meneekään värkkiä.

Muutaman kerran piti piipahtaa lähiojanpientareella 

hakemassa täydennystä ja väriä,

että kranssi säilyi yhtenäisenä kauttaaltaan. 

Kukkien kieputtaminen oli ihanaa ja palkitsevaa. 

Jännitti kylläkin, kestävätkö kukat kauniina juhlahetkeen asti,

kun luonnonkukat nuupahtuvat usein niin äkkiä poimimisen jälkeen.  

Suihkutin vettä kranssin päälle 

ja laitoin sen muovipussissa kylmäkaappiin. 

Se säilyi kuin säilyikin freesinä ja kauniina juhlaan

ja juhlan iltaan asti. 

Päivänkakkaroita, 

puna-apilaa, 

sian- ja ojankärsämöä, 

kissankelloja, 

hiirenvirnaa.

heiniä.

Olin iloisesti yllättynyt siitä, 

miten nuo kissankellot säilyivät kauniina.

Kissankellot 

-kuin keijujen hulmuavat hameet. 

Pieni Lyyti.

Päivänsäde. 

Hän tuo iloa ja valoa meidän kaikkien päiviin. 

Vauvan äiti tykkää luonnonkukista. 

Kaksi vuotta sitten tein kastekranssin 

vauvan veljen juhliin

ja laitan siitäkin kuvan tähän muistoksi. 

Silloin oli kanervien ja mustikkaisten varpujen,

liekojen ja koivunlehtien aika. 

Molemmat kranssit olen kuivattanut alaspäin roikottaen 

ja niistä on jäänyt juhlan jälkeistä iloa vielä arkeenkin! 

💞

 

Mehustushommia

Marjasouvi 

kääntyi tänä vuonna yllättävän aikaisin 

punaherukkapensaisiin. 

Päälyoksat odottivat punaisenaan poimijoita, 

mutta sää ei ollut oikein puolellamme. 

Kipaisimme kuitenkin tänään sateiden välillä pensaisiin

ja pääsimme mehustamisen makuun. 

Vanha palvelija, 

90 -luvulla hankittu 

teräksinen Hackmannin mehustin ei sovi induktioliedelle, 

mutta se toimii upeasti tuolla keittolevyllä.  

Ja tuo mehu;

se maistuu niin hyvälle. 

~~

Laitoin punaherukoiden sekaan pikkuisen mustikkaa,

joka särkee kirpakkuutta. 

Kauniin punainen mehu tuntuu maistuvan meillä kaikenikäisille. 

Kesän ristiäistarjoilussakin oli pelkästään kotoista punaherukkamehua tarjolla. 

Ruukaatko sinä mehustaa marjoja? 

~~

Mehustaessa tuli mieleen lapsuuskodin marjapuskat. 

Soitin äidille.

Hän oli samoissa puuhissa siellä kotona. 

"Kaksi maijaa on pöhisemässä" eli mehua piisaa 

taas tulevana talvenakin kylässä kävijöille 

ja saattapa mehupullo löytyä tuliaistenkin joukosta. 

Mummun mehu ei ole tehty pelkästä punaherukasta,

vaan siinä hyppysellinen mansikkaa, vadelmaa ja mustikkaa 

sekä aimo annos rakkautta. 

Marjapuskat ja mehustaminen on siis elokuinen perinne, 

 joka tuo eittämättä aina aavistuksen syksyn tuntua mukanaan. 

 

Laitoin päivällä kynttilän palamaan ja tulet takkaan.  

Otin keväällä kesken jääneen sukankutimen esiin,

joka tyttären mielestä on vahva syksyn merkki. 

Kaivauduin sohvan nurkkaan. 

Ei se hullummalle tuntunut.

Oikeastaan aika ihanaa! 

~~

Mehustinlaatikon kyljessä lukee sanat,

jotka sykähdyttävät minua joka syksy: 

Päivän kultaamissa puutarjoissa tuuli torkkuu vehmailla lehvillä,

aurinko venyttelee varjoja vasten,

kesä hiljalleen kypsyy. 

Nyt ei näy aurinkoa eikä varjoja, 

mutta kesä kypsyy. 

Sen on aika kypsyä 

ja se on yhtäaikaa ihanaa ja haikeaa. 

Vaikka kyllä minä uskon ja toivon, 

että ei tämä kesä vielä kypsä ole;

eiköhän me vielä kesäisiä aurinkopäiviäkin saada!