Niin on viikko vierähtänyt ihanien häiden jälkimainingeissa
ja töiden alkamisen tuoksinassa.
Kesä on näyttänyt vielä parhauttaan elokuisissa aurinkopäivissä,
mutta aavistus syksyn sävyä on jo aistittavissa.
Kesä hiljalleen kypsyy.
Viime päivinä on ollut läsnä syyskesän kotoista touhua ja tunnelmaa,
suomalaista perinnettä ja tuoksumuistoja.
Viinimarjapensaita,
vadelmapuskia,
mustikkamättäitä.
Kotona ja mökillä,
pakastamista ja mehustamista,
marjapuuroja ja -piirakoita.
Kesä on saatava talteen,
talven varalle ja voimaksi.
Illalla seisoskelin pitkään mökin pihassa ja pellon reunalla.
Katselin kaihoisana ilta-auringon kultaamia puiden latvuksia
ja piteneviä varjoja.
Tuli mieleeni nämä ihanat sanat:
"Päivän kultaamissa pihoissa
tuuli torkkuu vehmailla lehdillä
aurinko venyttelee varjoja vasten
kesä hiljalleen kypsyy."
tuuli torkkuu vehmailla lehdillä
aurinko venyttelee varjoja vasten
kesä hiljalleen kypsyy."
Näissä sanoissa on kiteytettynä juuri tämän hetken tunnelma,
tämä ohikiitävä aika,
sen puhutteleva tunnelma.
Tämä kesä jää muistoihini kesänä,
jolloin viivähdimme menneitä kesiä vähemmän täällä mökillä.
Tänä kesänä moni perinteinen juttu jäi tekemättä,
ei ollut sitä eikä tätä,
mutta tällä kesällä oli annettavana meille muunlaista tekemistä.
Ne muistot kultautuvat viimeisten auringonsäteiden myötä.
Tämäkin kesä jättää jälkensä,
antaa oman patinansa.
Tänä iltana ei näy ilta-auringon säteitä.
On ihana sytyttää kynttilä valaisemaan hämärtyvää iltaa.
Kaikella on aikansa!
❤