Tämä syyskuun alun yllätys,
aurinkoinen viikko,
on tuonut mukavia valon ja varjon leikkejä meidän kaikkien päiviin.
Asioiden ja esineiden peilailut
auringonvalossa ovat
yhdenlaisia eläviä kuvia.
Ne piirtyvät huoneisiin, pihalle ja kulkureiteille
muuttaen kokoaan ja sijaansa auringon kulun mukaan.
Nämä ohikiitävät taulut,
kopiot tilassa olevasta elämästä
on mukavia katseenvangitsijoita.
Tiedät varmaan jo,
että minä tykkään niistä
ja pysähdyn usein niiden äärelle
ihastelemaan ja ihmettelemään.
On myös varjoja,
jotka eivät näy päällepäin.
Varjoja, jotka heijastuvat ihmisen ajatuksiin ja sydämen maaperään.
Rakkaiden ihmisten terveyshuolien rinnalla olen kokenut
omaa avuttomuutta näiden asioiden äärellä,
joille en oikein voi mitään.
Sairauden kipu ja varjo kuuluvat väistämättä elämäämme.
Varjo tuntuu välillä kasvavan niin,
että se peittää kaiken valon ja toivonkin valosta.
Nämä varjot vievät kuitenkin meitä toisiamme kohti,
toistemme luo.
Voimme viedä sellaista toivon valoa
joka synnyttää muistetuksi tulemisen tunnetta.
Emme voikaan ottaa toisen taakkaa pois,
voimme jakaa kuormaa ja kulkea hetken konkireettisesti rinnalla
tai vaikkapa sitten ajatuksen kantaman päässä.
Ystäväni välittämän runon sanoin:
Niin vahva en ole
että voisin elää sinun puolestasi
sinun elämääsi
kantaa kaikkien näiden päivien
vuosien kuorman.
Mutta tässä lähelläsi, vierelläsi
kuulomatkan päässä, puhe-etäisyydellä
käsituntumassa askellan kanssasi.
Kivikkopolkujakin. Pimeässäkin.
Tässä. Ihan lähellä.
-Maaria Leinonen-
Aamuauringon valo valaisi huoneen.
Valo ja varjot leikkivät hetken siinä lähelläni ja
viirivehka peilaili lehtiään sohvan pinnalle.
Päivän mittaan valo lisääntyi ja
varjot vaihtoivat paikkaa.
Iltaa kohden valo ja varjot ovat tuntuivat häivyttyneen toistensa lomiin .
Jospa aika ja hoiva tuo avun rakkaille ihmisilleni, kivun tutuille,
ja valo voittaa.
Ilo kumpuaa varjojen alta ja kaikki on taas hyvin,
elämä hymyilee!
En voi muuta kuin toivoa pikaista paranemista!
