Kauneus on katsojan silmissä -vai onko?

Muistin lausahduksen 

"Kauneus on katsojan silmissä", 

kun joku viikko sitten katselin lipaston päällä olevaa tulppaanikimppua 

ja sen aukilevähtäneitä kukintoja,  

pöydälle varisseita terälähtiä sekä 

luontevasti asettuneita kukanvarsia .

Mieleeni palasi kerrallinen filosofian oppitunti,

jolla opettaja haastoi meitä keskusteluun juurikin tuosta sanonnasta.

Minäkin olin vankasti sitä mieltä, 

että kauneus on katsojan silmissä.

Niinhän on aina sanottu!

Mutta ei se siellä ole, opettaja jatkoi. 

Niinpä, eihän kauneus tietenkään silmissä ole,

vaan nytkin tuossa lipaston päällä olevassa kimpussa.

Tapa millä näemme asioita,

tulee yksilöllisenä tulkintana meidän silmiemme kautta. 

Meillä on omia mieltymyksiä ja tapoja nähdä kauneutta ympärillämme ja  

 toki se mikä tarina asian takana on, vaikuttaa myös kauneustulkintaamme.

Minusta tämä miniän tuoma tulppaanikimppu oli kuvassa vielä kaunis.

Minä näin sen kauniina

minun silmilläni,

tunteen sävyttämänä.

Mieheni kysyi hetki kimppufilosofointini jälkeen,

voisikohan tämän kimpun laittaa JO pois.

Kimppu on siis hänen silmissään 

aikansa elänyt, pois joutava. 

No, ehkä se oli silloin minustakin oikea hetki! ;)

Tulppaanikimppu on kaunis nuppuisena ja suppuisena,

mutta sitä se on minusta  

terälehdet avoimena,  heteet ja emit paljastaneena,

"ryhtinsä menettäneenä",  

terälehtiä satavana.

Kuin keväinen omenapuu ja omenankukkasade tai

syksyinen puu.

Tai kuin ihminen kumaraisena elämänsä ehtoossa

kaikkensa antaneena.

 

Mitä sinä tuumaat näistä tulppaaneista

ja tästä sanonnasta? 

Missä se kauneus lopulta on ja mitä se on? 

Tämmöisiä ajatuksia tänään kauneudesta,

jota näemme ympärillämme.

Silmillämme. 

Tuokiokuvia

Tämän viikonlopun näkymä on puhutellut minua.

Olen katsellut korkealta ja kauas.

On ollut pysäyttävää katsoa samaa maisemaa ajatuksella ja kiireettömästi 

ja nähdä valon ja muuttuvien tekijöiden vaikutus siihen mitä näemme.

Maisema näyttää niin eriltä aamun hämärässä, 

auringon noustessa ja päivän valossa

sekä myöhään illalla. 

Voin vain aavistaa, miltä tämä näkymä näyttää keväällä, kesällä tai syksyllä.

Tämän samaisen elämän puitteiden, 

valojen ja varjojen vaikutuksen huomaa monta kertaa omassa mielessä ja elämässä. 

Viime päivinä huolenpilven tumma reuna on heittänyt taas varjoaan

 ja huoli läheisen terveydestä on väkisin kaventanut omia arjen näkymiä.

Tuntuu, että en näe kaunista niin kirkkaasti ja yksityiskohtaisesti kuin tavallisesti, 

 enkä ole jaksanut innostua kauniiden asioiden kuvaamisestakaan.

Ajatukset harhailevat toisaalla.

Me läheiset olemme osa toistemme kohtaloa. 

Sitä on läheisyys; ettei voi sanoutua irti toisen kohtalosta. 

Mikä vastuu!

Ja vaikka sanoutuisi irti,

 haavoittaa ja haavoittuu.

Eikä se sittenkään onnistu!

-Eeva Kilpi-

Elämä on myötäistä ja vastaista, 

iloa ja murhetta, 

toivoa ja toivottomuutta,

terveyttä ja sairautta,

vakautta ja yllätyksellisyyttä.

Elämä on suuri salaisuus, josta näemme vain yhden kuvan kerrallaan.

Valot ja varjot vaihtuvat hetkessäkin.

Varjot voivat venyä sietämättömän pitkiksikin,

mutta kaiken yllä lepää kuitenkin toivon valo.

Se kannattelee elämää. 

Rohkaisu, toivo ja lohtu.

Niitä elämässä tarvitsee.

 Ne ovat yhtä tärkeitä kuin klassiset 

usko, toivo ja rakkaus. 

~~~~~~

Hataria ja hajanaisia ajatuksia lomaselta,

joka tuntui tulleen tarpeeseen ja juuri oikeaan "saumaan".

 

Joulukimpusta tuunattu talvinen kukkakimppu

Hämärtyvän loppiaispäivän tervehdys Sinulle 

täältä talvitunnelmaan siirtyneestä kodistamme.

Eilinen,  hetken puiden latvoissa ja oksilla

viipyillyt keskipäivän aurinko

sai minussa sellaisen innon raivata joulun pois,

että se lähti kerralla 

-ja pian. ;)

Nyt täällä tuntuu niin selkeältä ja valoisalta.

Sohvakin löysi uuden paikan ja huonekalut pyörähtivät uusiin asemiin.  

Meinasin nakata jouluisen kukkakimpun pois,

mutta sen vihreät oksat olivat vielä voimissaan.

Nappasin punaiset neilikat ja kultaoksat pois 

ja tuunasin kimpun kaapin perukoilla vuosia olleilla tekoneilikkaoksilla.

Siitäpä tulikin  näppärästi ja edullisesti talvinen versio.

Ja nuo neilikat ovat kyllä niin oikean näköisiä, että ihmetellä täytyy.

Nyt olen kiireettämästi tässä, loppiaisillan tunnelmassa

ja aamulla hyvällä mielellä työlaukkuun tarttumassa.

Kohta se onkin ensimmäinen viikko tätä vuotta eletty.

Loppuviikon iloa ja talven riemua! 

 

Tuomen lehtien avautumista odotellessa

Eilen illalla, kun katselin mökillä vanhan pihatuomen lehtiumpuja,

uusien lehtien alkuja

ja kevään vihreitä terveisiä,

mieleeni nousi kerrallinen 

Positiivareiden Aamun ajatus:

Silmut ovat puun pantteja

tulevaisuudelle - ne ovat lupaus,

jonka puu on tehnyt itselleen siitä,

että tulee huominen, jälleen uusi vuosi.

💚

Tuo  mökkipihan tuomi on minulle vuodenaikapuu,

jota seuraan

ja joka antaa minulle paljon iloa kaikkina vuodenaikoina.

Malttamattomana olen seuraillut tuomen heräämistä kevääseen ja tulevaan kesään.

Tämä kevät on ollut myöhäinen,

kylmä ja runsasluminenkin.

Eipä siis ole ihme, jos lehdet antavat odotuttaa itseään.

Eilen tuomen lehden alut olivat jo vihreinä,

kohta parisenttisinä kasvuina työntymässä ilmaa päin.

Muutamien aurinkopäivien myötä 

tuomi vihertää ja kohta se taas kantaa valkoista huntuaan,

joka ihanasti kohtaa mökin vadelmanpunaisen seinän.

Tuskin maltan odottaa tuota kaunista näkymää! <3

Tuomenkukkien kaipuuseen olen hyötänyt taas oksia
ja saanut etukäteisiloa niiden kauneudesta.



Kaikki kaunis on vielä edessäpäin ja 

sitä jaksaa vielä hetken vartoa.

On niin lohdullista ja ihanaa tietää tänä erikoisena epidemia keväänä,
että kevät ei petä.
Se tulee
-ja tuo kesän tulessaan.



Liitän tähän säkeitä koskettavasta
italialaisen Irene Vellan epidemia-aikana kirjoittamasta runosta,
joka löytyy kokonaisuudessaan täältä. 

Kadut olivat tyhjät,  ihmiset eivät menneet enää ulos.


Mutta kevät ei tiennyt siitä mitään.

Ja kukat alkoivat avautua

aurinko alkoi loistaa

ja pääskyset palasivat.

Ja taivas värjäytyi ruusunpunaiseksi ja siniseksi.



Pimeä laskeutui yhä myöhemmin,

ja aamun valo tunkeutui aikaisin sisään suljetuista ikkunoista.



Mutta kevät ei tiennyt sitä.

Ja silmut jatkoivat tunkeutumistaan esiin.



Kaikki päivät tuntuivat samalta.

Mutta kevät ei tiennyt sitä

ja ruusut puhkesivat taas kukoistukseensa.



Oli vuosi, jona ymmärrettiin tervehdysten ja aitojen tunteiden merkitys.

Vuosi, jona maailma tuntui pysähtyvän

ja talous romahtavan.

Mutta kevät ei tiennyt sitä

ja kukat tekivät tilaa hedelmille.



Ja silloin saapui kesä.

Koska kevät ei tiennyt sitä

ja oli jatkanut olemistaan.

Huolimatta kaikesta.

Huolimatta taudista.

Huolimatta pelosta.

Huolimatta kuolemasta.

Koska kevät ei tiennyt sitä

ja opetti meille kaikille

elämän voiman.

Keväisten päivien ja pienten kauniiden asioiden iloa Sinulle!

Tete-narsissit

Maanantain tervehdys kuin tuulahdus Sinulle

lämpimästä toukokuisesta iltapäivästä! 💛

Pihaan pyöräillessä keltaiset Tete-narsissit  tervehtivät minua perennapenkistä.

Lämpö tekee tehtäväänsä ja nuput aukeilevat.

Nämä ovat kasvaneet edellisen tai sitä edeltäneen pääsiäisen Tete-narsissin sipuleista.

Ihania pieniä aurinkoja lyhyessä, tanakassa varressa!

Tämäkin on yhdenlaista kierrätystä;

kukkaisiloa keväästä kevääseen!

~~~~

Tuttu juttu varmaan teille useimmille,

mutta tämä postaus vastaa soppelisti aamulla lukemaani  

Positiivareitten päivän ajatukseen:

Puolet elämän iloista 

on löydettävissä pikkuasioista,

ohimennen siepatuista.

-O.S .Marden-

Toivottelen Sinulle ihanaa päivän jatkoa

  ja pieniä ohimennen nähtyjä ilonhippuja!💛