Kuolleiden lasten muistopäivä

Eilen vietettiin valtakunnallista kuolleiden lasten muistopäivää.

Somesta luin, että joka vuosi kuolee liki 450 alle 20 vuotiasta lasta.

Lapsen kuolema tuntuu aina odottamattomalle ja  luonnottomalle.

Elämän kun pitäisi olla vasta aluillaan ja 

vanhempien sekä lapsen yhteinen tulevaisuus valoisana edessäpäin.

On todella tärkeää ja aivan ihanaa, 

että lapsen kuolemalle ja vanhempien surulle on tullut enemmän näkyvyyttä sekä

väyliä käsitellä ja hoitaa surua.

Avoimmuus ja tunteista puhuminen sekä surun jakaminen 

ovat parasta hoivaa tämän äärimmäisen surun äärellä.

Kun suru kosketti meidän perhettä v.1987,

ei ollut lapsensa menettäneiden sururyhmiä eikä kriisiapua.

Noilta päiviltä on piirtynyt mieleeni  pysyvästi sinivalkoiset kukkakimput 

ja surunvalittelukortit sekä -adressit.

Vieraita tuli ja meni.

Suruvalittelut ja osanotot sanoina tuntuivat soljuvan ohi,

mutta ihmisten läsnäolo auttoi.

Läheiset ja ystävät kuuntelivat meitä, 

kun puhuimme tapahtunutta, eronikäväämme ja tyhjän sylin surua.

He kantoivat meitä pahimman surun yli.

Kaksi lastamme ja uusi vauva antoivat muuta ajattelemista

 ja heidän tähtensä oli jaksettava.

Työ ja tekeminen tuntuivat terapeuttisilta,

vaikka kyyneleet valuivatkin ja sydäntä raastoi.

~~~~

Emme koskaan ikinä osanneet ajatella tällaista kohdallemme.

Lapsen kuolema pysäytti meidät ja jätti pysyvän jäljen sydämeemme.

Nuorena perheenä kokemamme kriisi 

ja läpikäymämme koettelemus 

sekä kaipaus nousevat väistämättä aina uudelleen mieleen

-etenkin toukokuun toisena sunnuntaina 

ja marraskuisena isäinpäivänä.

Pyhäinpäivä arvatenkin pysäyttää, 

mutta myös lapsen keväinen syntymäpäivä 

ja elokuun 9. päivän muistot.

Jouluna ja perhejuhlissa hänen paikkansa on tyhjä

ja sitä ei ole kukaan täyttänyt eikä koskaan tule täyttämään.

Antton elää mukanamme muistoissa.

Hänestä puhutaan "hän oli",

mutta myös niin,  että 

"hänellä voisi olla tai olisikohan hänellä".

Hän on muistoissa ja  hän elää meidän mukana 

osana sisarussarjaa sekä perhettä  

niin ajatuksissa kuin ajankulussakin.

~~~~

Saatan hämmentyä,

kun minulta kysytään montako lasta meillä on.

Olen päättänyt vastata, 

ettö olen kolmentoista lapsen äiti ja 

lapsistani kaksitoista on elossa.

Minä tahdon muistaa

en unohtaa.

Minun tarvitsee puhua

ei vaieta.

Hän oli minun lapseni

jokaisella solullaan osa minua

ja yhä edelleen minä kannan

jokaisella solulla häntä mukanani.

-Alisa Martikainen-

Suru muuttaa muotoaan niin kuin tämä toukokuussa saamani Hortensia.

Se oli keväällä violetinsininen 

ja nyt syyskuulla se kukoistaa syvänpunaisena.

Siinä on kuin pienen poikamme, sunnuntailapsen elämänkaaren värit.

Vaaleansinisiä ajatuksia, 

aurinkoinen  huhtikuinen sunnuntaiaamu

sekä  pienokaisen 

reilun vuoden mittainen elämä.

Se päättyi elokuiseen sunnuntai-iltaan

 ja rakkauden sävyttämiin syvänpunaisiin muistoihin.

Ikävään ja kaipaukseen.

Taitoin eilen Hortensiasta pari kukkaa maljakkoon

ja loput laitan kuivahtamaan tulevien päivien iloksi.

Sytytin tuon niin aidolta näyttävän ja turvallisen led -kynttilän

sateiseen lauantaipäivään lapsemme muistolle

ja tälle vanhemmuuden kipeälle kokemukselle.

Aika on hoitanut.

Se on muovannut muistoista lohdutuksen.

Se, että olen ja olemme avoimesti käsitelleet lapsemme menettämistä, 

on auttanut jaksamaan.

Ja toivo, että vielä kerran voimme tavata.

He, jotka vain kävivät täällä 

pienen hetken 

ovat suurinta

mitä ihmissydän voi löytää

ja he käyvät täällä yhä

tulevat iltaisin hiljaisin askelin

hipaisevat eiliset eloon

viipyvät ikävän verran

kertovat, miten millään muulla

ei ole merkitystä

kuin sillä. että edes hetken

on ehtinut äärettömästi

rakastaa.

-Hanna Katajarinne-

Rakkaus ei koskaan häviä!

♥