Olemisen onnea

Syksyn tuulet, vihmovat vesisateet ja jossain päin jo ensihiutaleet ovat saapuneet.

Pakkanen on kipristänyt muutamana aamuna poskipäitä

ja kuura on peittänyt maan.

Talvea kohti mennään.

Vieköön taivaan tuuliin

lehdet mennessään.

Joutavat jo mennä

multiin lepäämään.

Tulkoon vaikka myrskyt,

rakeet, hallayön.

Syksyä en pelkää.

Tehköön syksyn työn.

Sisälle teen pesän,

takkaan tulen teen.

Esiin kutsun kesän,

muiston kadonneen.

Minä olen vetäytynyt kotiin, 

sohvan nurkkaan.

Olen tehnyt siihen pesän itselleni

ja alkanut neulomaan.

Siinä silmukoita puikolta toiselle siirtäessä

järjestelen ja nollaan ajatuksiani,

katselen kotiamme,

kuuntelen sen ääniä ja ihmisiä.

Se tuntuu juuri nyt hyvälle ja tarpeelliselle.

Viimeiset pihatyöt odottavat,

mutta minä en jostakin syystä saa itseäni liikkeelle.

Mietin, että keväällä olen aina virkeämpi, innokkaampi, tarttuvampi.

Lehdetkö poissa?

Ei, vaan matkalla tänne.

Vielä en huomaa

sellaista mikä jo on,

huomista varten luotu. 

Anna nuppujen kasvaa

hentoina paikallaan.

Kukkien aueta anna

rauhassa, aikanaan.

Nämä toissa keväisestä äitienpäiväruususta taittamani kukat

poimin perennapenkistä ennen kuin halla ennätti.

Tuossa maljakossa ne ilahduttavat minua; 

pienet sievät ruusunkukat,

menneen kesän muistot.

Siinä ne kuiskuttavat minulle,

että kannattaa hoitaa ruusu talviteloille.

Leikata varret pois ja laittaa havuja päälle,
niin on toivoa ruusunkukista ensi kesänäkin.

~~~~~~

Lainaamani runot ovat A-M Kaskisen runokirjasta 

Olemisen onnea.

Runot kuuluvat syksyyni,

kynttilän valoon,

omaan aikaan.

Ehkäpä nämä tämän illan ajatukset ja tuntemukset olivatkin sitä
olemisen onnea,
paikalleen pysähtymisen oivaltamista,
omasta hetkestä voimaantumista.

Ehkä huomenna tai maanantaina leikkaan perennat
ja teen pihalla syyshommia.

Viikonlopun voimaannuttavia hetkiä ja
kynttilöiden tuiketta Sinulle!💛

-Kaisu-