Pyhäinpäivän aattoiltana

 On pyhäinpäivän aatto. 

Sytytin äsken keittiömme ikkunaan 

perinteiseen tapaan kodin ikkunan.

Sen kauniin ikkunakoristeen, jossa on neljä kynttilää. 

Ne syttyivät pienen poikamme sekä isäni 

ja appivanhempieni muistolle. 

Syyskuun 23.päivä oli lapsensa menettäneiden päivä. 

Olin täysin yllätetty sinä päivänä kukkalähetin tuomasta kauniista kukkakimpusta. 

Rakas läheinen oli tilannut sen 

ja halunnut muistaa meitä.

Hän kertoi myöhemmin pienen poikamme 

lyhyen elämäntarinan puhutelleen häntä. 

Nyt kun hänellä on samanikäinen pienokainen kuin Antton oli, 

asia ikäänkuin konkretisoituu -ainakin laidasta- hänenkin elämään peilattavaksi. 

Kimppu kuivahti kauniisti maljakkoon

ja hyödynsin sen pyhäinpäivän kranssiin. 

Leikkasin parhaiten säilyneet oksat 

ja kiinnitin ne tökkimällä humalaköynnönkranssiin. 

Kukan värejä katsellessa

tuli mieleen surun ja surutyön olemus.

Se, kuinka kukkien voimakkaat värit ja syvät surun tunteet 

haalenevat ja vaalenevat aikojen saatossa. 

Kuitenkin jotain jää hiljaiseksi kaipaukseksi, 

muistoksi, ikäväksi. 

Niin kuin tuosta kauniista kimpusta ja lämpimästä, koskettavasta ajatuksesta

jäi iloa tähän iltaan ja viikonloppuun. 

Tänään on yhden poikamme syntymäpäivä. 

Ajatus on kulkenut väistämättä niihin päiviin,

kun hän täytti aikanaan tyhjät sylimme. 

Hän muistuttaa vahvasti niistä 39 vuoden takaisista, 

synkistä surun täyttämistä päivistä. 

Siitä, miten lapset lopulta kantoivat meitä,

antoivat työn ja tarkoituksen sekä 

sisällön päiviimme. 

Toivat iloa ja valoa, toivoa ja tulevaisuuden uskoa.  

Katson perhekuvaamme ja Anttonin kuvaa.  

Perhekuvamme on täydellinen, vaikkei häntä siinä näykään. 

Hän on siinä mukana meissä jokaisessa, 

sydämissämme. 

Uskon ja luotan hänen kulkevan meidän jokaisen mukana tänäänkin 

elämämme enkelinä.

Hän muistuttaa elämän rajallisuudesta 

ja siitä, että ikään ei voi tietää mitä päivä tuo itsekullekin tullessaan. 

Kuuntelen tässä samalla Youtubesta Surumusiikin iltaa ja

lueskelen tallentamiani runoja. 

❤

Suru, jolla on nimi

Sinun lähtemisesi jälkeen

tuli pitkä hiljaisuus

niin kuin tulee aina 

kun joku läheinen muuttaa pois.

Minä kuljin varovasti

jokaisen huoneen

enkä löytänyt käsille

mitään tehtävää

sillä tyhjissä huoneissa

oli aika pysähtynyt.

Kuljin kaikki polut,

joilla oli leikitty.

Mutta polku oli tyhjä.

Askeleeni harhailivat

päämäärää vailla.

Tänä päivänä

surulle on jo nimi.

Olen kulkenut oman polkuni,

olen löytänyt uudelleen 

kukat ja kivet.

Olen löytänyt valon,

jossa kaipaus elää:

 "Ei lapsi ole kuollut,

hän nukkuu."

-Teuvo Aho-

❤ 

Pyhäinpäivä-tunnisteella löydät menneiden vuosien 

postauksia ja niissä olevia runoja. 

Valoa ja lohtua sinulle,

joka olet kanssani pyhäinpäiväajatuksissa 

ja kaipaat rakastasi, rakkaitasi. 

Aika hoitaa. 

❤