Kaipauksen musiikkia ja pyhäinpäivän ajatuksia

Kotikirkossa oli tänään pyhäinpäivän aattona kaipauksen ja surun musiikki- ilta.

Ihana pysähtymisen hetki ja laskeutuminen pyhäinpäivän viettoon.

Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta,  

tuttu, surumielinen urkukappale johdatteli ajatuksia 

niiden rakkaiden luokse, joita täällä kaipaamme, 

joita olisimme halunneet pitää täällä.

Virret ja laulut
soitetut sävelmät

täynnänsä muistojen kipua.

Kipua, joka  nousee mieleen tänä viikonloppuna erityisellä tavalla.

Samat virret ja laulut
eri soittimin soitetut tutut sävelmät

täynnä lohdutusta, levollisuutta, toivon  näköalaa. 

Lohdutuksen sanoja:

Aika on elää, aika kuolla,

aika on rakentaa, aika purkaa,,,

kaikella on aikansa.

Elämä kiitää ohi.
Se on kuin kedon kukka,
kämmenen leveys tai ei mitään.
Elämämme pituutta emme tiedä
-ei lapsi, nuori, ei kukaan.

Syksyinen luonto puhuu omalla luonnollisella tavallaan
kaiken kauniin katoamisesta,
Elämän kaaresta keväästä syksyyn,
ruohon lakastumisesta,
maaksi tulemisesta.

Hautojen kynttilät tuovat valoa pimeään,
valoa kaipaukseen.

Tänä iltana kirkkaana ajatus,
että muistaisin iloita tästä hetkestä, päivästä,
sanoa rakkailleni välittäväni, rakastavani heitä.

Kiitollisuus heistä, jotka sain pitää lähelläni
heidän täydellisen elämän pituisen ajan.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Täällä kotosalla kodinikkuna on haettu tuttuun pyhäinpäivän tapaan keittiön ikkunaan.

Sen myötä ajatuksiin piirtyy meidän rakkaat ihmiset ja heidän muistonsa.

Neljä rakasta ihmistä, neljä kynttilää.

Lipaston päällä pienen pojan kuva, kynttilä

ja sandaalit, joilla hän otti viime askeleensa.
Lapsemme, pienen veljen muisto. <3

"Kiitos, että muistoissamme,

lähellämme, matkallamme

yhä lapsensilmin hän

lahjana on elämän."

Rauhallista kaipauksen ja muistojen päivää koteihinne.

-Kaisu-