Isää odotellessa

"Katson ulos maailmaan

isäntääni oottaa saan,

Sitten vasta käännän pään,

kotona kun hänet nään."

Posliiniset koirat jurottavat katse pihalle päin.

Kuin merimiesten aikaan tässä kaupungissa oli tapana.

Pitkästä aikaa erilainen viikko.

Tyhjyyttä siltä osin, että toinen on työmatkalla.

Näin poikkeustilanteessa
itsestäänselvyydet  saavat mittansa,
arvonsa.

Ei ollut kahvikupposta odottamassa, kun heräilin

ja aamunposti oli laatikossa.

Itselle piti toivotella hyvää huomenta
ja mukavaa työpäivää.

Yhteinen elämä  muodostuu rutiineista,
tutuista tavoista ja tottumuksista,
toistemme tuntemisesta
ja joskus jopa ns. ajatuksista ja ilmeistä lukemisesta.
Arki soljuu tuttuja uomiaan kuin sormet toistensa lomitse.

Tällaiset poikkeuspäivät
 antavat terveellistä peilauspintaa näille hyville hetkille,
niiden arvokkuudelle,
toistemme arvolle.

Kyllä ne oli aikanaan merimiesten vaimoilla
pitkät päivät ja yöt näillä rannoilla
odotella laivaa ja laivalla seilaavaa...
Pitkään ja hartaasti koirat katselivat ulospäin
ja odottivat.

Onneksi minulla on elämää tässä ympärillä.

Lapset, joiden kanssa aika ei tule pitkäksi,

 eikä tule kahta samanlaista päivää.

Ja sekin ilahduttava näkökulma, 

että heissähän puolet isäänsä! 

On tutut nurkat ja tutut arjen kuviot.

<3

Illalla oli kylmä. 

Pakkanen koputteli nurkissa.

Poika haki puita,

komioita leivinuuninmittasia koivuhalkoja.

Niillä tuli kotoinen lämmin
ja siinä lämmössä huokui rakkaus,

 jolla niitä puita on tehty,

Että voisimme "lämmäyttää huoneita".

<3

Mutta ei leivinuunipuilla lähde se kylmä,

joka tulee ikävästä.
Lapsetkin kyselevät,
montako yötä vielä.

He ja heidän muovailemansa,
maalaamansa laivakoiratkin vartovat tulijaa,
malttamattomina.

Viikkoa on jäljellä.

Kohta koiria voi kääntää pikkuisen kurkkimaan tänne sisälle päin.

Puna nousee poskille.

Minähän olen kuin lapset tunteitteni kanssa.

Mutta saahan sitä olla
-vanhempanakin.

Ei siinä mitään väärää ole.

Tietääpähän, 

tietävätpähän...

Ilman erossa olemisen kipua, ei ole jälleennäkemisen riemua!

~Kaisu~

Yhdeksänkymmentäyhdeksän tekstiä

 

-Jokainen askel jättää jäljen.-

Jänön kiireinen juoksu

pitsisenä reikäompeleena puutarhamme ympärillä.

Minun kirjoitukseni täällä Tau(v)onpaikassa.

Tämä on yhdeksäskymmenesyhdeksäs teksti! :)

Olen kirjoittanut ja delettänyt.

kirjoittanut, esikatsellut ja painanut "julkaise".

Kirjoituksistani on tullut minun näköisten kirjoitusten kirjo,

 ajatusteni, tuokiokuvieni  juoksu.

Täällä olen hengähtänyt omien ajatusteni äärellä ja

peilannut omien päivieni kulkua, 

hetkiä, jotka merkitsevät minulle paljon.

Olen merkinnyt muistiin  tuokiokuvia,
jotka olen halunnut jakaa oman perheeni, ystävieni,
tuntemieni ja tuntemattomienkin kanssa.

Olen kirjoittanut tänne arjesta, arjen juhlasta, juhlahetkistä.

Olen kirjoittanut äitinä, mummuna, aviopuolisona.

Naisena.

Kiitos Sinulle, joka käyt säännöllisesti tai satunnaisesti lukemassa täällä.

Kiitos Sinulle, joka olet liittynyt sivuni lukijaksi.

Kiitos mukana kulkemisesta, kohtaamisesta, kommenteista.

<3-lämmin ajatus teille kaikille.

Me jokainen jätämme jäljen

-myös toisiimme.