Kodin juhlapäivä

Meillä oli viime viikolla mummulassa arjen juhlaa, 

kun vauva oli äitinsä kanssa 

 ristiäisiä edeltävän viikon ilonamme.

Talo tuntui olevan pitkästä aikaa täynnä 

suloisia vauva-ajatuksia;

vauvan tuoksua, 

pieniä vaatteita, vaippoja ja vauvatarvikkeita,

vauvan tyytyväistä ääntelyä ja kipristysitkua,

sylittelyä ja helliä sanoja.

Yhteinen viikko huipentui ristiäisvalmisteluihin.

Juhlan läheisyys tuo minulle aina positiivista energiaa;

 intoa ja iloa somistaa kotia.

Innostuin vähän järjestelmään paikkoja.

Vanhat tapetista taittelemani koristeet saivat paikan eteisen seinällä

ja tein sinne myös oman, pienen koristeen pikkuiselle. 

Ristiäisteemaan sopivat Willow treen patsaat saivat paikkansa eteisen piirongin päältä. 

Tytär oli valinnut ristiäisten väriksi sinisen ja kukaksi hortensian.

Paikallisen kukkakaupan floristi loihti 

 upean kranssin kastepöydälle ja kukkakimpun kahvipöytään.

Kukka-asetelmissa ja serveteissä 

oli pala kaunista taivaan sineä

ja aavistus keväisestä vihreästä.

Vauvan isomummu oli niin mielissään,

kun hän oli täällä yökunnissa

ja sai hoitaa pienokaista vanhempien touhutessa juhlia.

Näppärästi hän kapaloi pienen villapeiton mutkaan,

hyssytteli ja nukutti vauvan syliinsä.

Se tuokiokuva jäi rakkaana muistona mieleeni 

-ja varmasti meidän kaikkien mieliin.

Isomummun kunniatehtävä oli tehdä rusetti ja kiinnittää se kastemekkoon,

jonka hän ompeli 40 vuotta sitten esikoispojallemme.

Minä pääsin näissä juhlissa vähillä keittiöhommilla,

sillä vauvan vanhemmat olivat tehneet hyvät juhlasuunnitelmat. 

He laittoivat ja leipoivat.

Tarjolla oli monenlaista herkkua,

suolaista ja makeaa,

perinteistä ja vähän uudempaa tarjottavaa.

 

Ristiäiset on kaunis, koskettava ja herkkä kodin juhla.

Pitkän juhlattoman ajan jälkeen

oli niin mukava saada kotiin vieraita

ja tuntea läheisyyttä, lämpöä.

iloa ja kiitollisuutta yhdessä nuoren perheemme kanssa.

Vanhemmille on annettu vauvan myötä vastuullinen hoivatehtävä,

jossa me läheiset ja kummit saamme olla osaltamme mukana.

Kastesanojen äärellä ja pientä katsoessa nousi mieleeni 

Niilo Rauhalan kirjoittama laulu "Lapsen tie".

Sen sanat ja ajatukset tuovat turvallista toivon ja luottamuksen näköalaa.

Elämä kantaa pientä poikaa tänään ja tulevina päivinä

niin kuin on kantanut meitä jokaista tähän päivään asti.

Lapsen tie on aamun tie,

aurinko loistaa sen yllä.

Minne se kulkee, minne se vie?

Outo se vielä on kyllä.

Kukkien valkoiset tähdet,

hauraat siniset kellot,

laihoa tuoksuvat pellot

kysyvät: minne lähdet?

Lähden matkalle vaikka en

tiestäni mitään tiedä.

Kuljen rinnalla enkelten,

joilta ei valoa viedä.

Vaikka en tunnekaan matkaa,

keväästä riennän kesään

niin kuin lintunen pesään

lentää ja lentoaan jatkaa.

Paimen tielleni annetaan,

hän minut tuntee ja johtaa.

Aamu tuo iloa tullessaan,

kauas sen valkeus hohtaa.

Elämä, sana niin suuri

vielä on käsittämättä.

Monta rakasta kättä

lähellä nyt on juuri.

"Monta rakasta kättä nyt on lähellä juuri!"

Kummipoika oli kirjoittanut onnittelukorttiin sanat:

onnea ja enkeleitä elämäsi matkalle pieni poika!

Siihen toivotukseen mummunkin on hyvä yhtyä.

Varjelusta elämääsi pieni Leonid Osvald Antero! 🤍