Mökkikuusen alla on betonitonttujen koti

Ikiaikaiselta tuntuvan mökkikuusen oksat painuvat lempeästi maata päin.

Oksien alla,  niiden salaperäisessä suojassa on tonttujen pihapiiri,

joka on muotoutunut siihen ajan kanssa,

sattumankin kaupalla.

Tuon punaiset pienen mökin meren aallot kuljettivat rantaan

ja emme osanneet muuta sille tehdä,

kuin ottaa huomaamme meren lahjana,

meren tuomana aarteena.

Se oli rantautuessaan huonokuntoinen,

mutta niin kuin Muumitkin korjasivat meren lahjoittaman veneen,

mekin kunnostimme meren huuhtoman ja kuljettaman mökin pihakoristeeksi.

Betonitöistä innostuttani valoin sukkiin betonisia koristetonttuja, 

joille löytyi tuon mökin viereltä luonteva paikka.

Sitä myöten mökki on ollut tonttujen koti

ja kuusen alunen tonttujen pihapiiri.

Tein eilen kaksivuotiaan lapsenlapsemme kanssa kuusen oksien alle kevätkatselmuksen.

Huomasin yhden oksan olevan niin kovin maata myöten, 

että  pyysin pappaa sahaamaan sen pois.

Oksien karsimisesta olen ollut hyvinkin tarkka,

sillä meidän mökillä ja sen metsässä on vain neljä kuusta.

Ja tämä on aivan erityinen kuusi kauniisti laskeutuvine oksineen! 

Pieni poika ei oikein ymmärtänyt, että mökin ovi ei aukea.

Että pappa on naulannut sen ikiajoiksi lukkoon.

Sovimme hänen kanssaan, että tontut voivat kulkea ikkunoista sisään ja ulos.

Täällä onneksi kaikki on mahdollista!

Kaukaa metsästä kuusen tiheän oksiston läpi siivilöityvä hämyinen valo

vie ajatukset satujen teille.

Punainen mökki, harmaat rouheat tontut sekä tuulta, sadetta ja aurinkopäiviä nähneet oksat

ovat tämän paikan elementtejä.

Ne kaikki kestävät pienten käsien koskettelun ja sitä myöten  aina uudennäköisen tarinan.

Satu on ihana mielikuvituksen matka.

Se on todellisen elämän rajat ylittävä tarina, 

jossa "olipa kerran" mahdollistaa tarinan kuin tarinan ja sen huojentavan huipennuksen;

 "onnellisena elämänsä loppuun".

Satumaailma oli eilenkin se miljöö,

 jossa mummukin sai heittäytyä arkitodellisuudesta pois

ja kulkea metsässä pienen kanssa käsi kädessä 

etsimässä satumaisinta keppiä

ja keräämässä  pieneen siniseen hiekkasankkoon männynkäpyjä.

Ja kesken käpyjen keräämisen

pienen mielenkiinto  kiinnittyi maassa lepäävään kippuraiseen keppiin,

josta tuli hänen aarteensa.

Aarre, jota hän kuljetti mukanaan

ja kantoi lopulta talteen mummun kelo-oksien viereen.

Tämä satu rakentuu  ja muovautuu omiin mittoihinsa 

kerta kerralta,

vuosi vuodelta,

lapsen, lasten, aikuisen yhteisenä juttuna.

Vuoropuheluna, kohtaamisena ja

yhteisenä tekemisenä.

Satu on osa lapsuutta

ja lopulta muisto lapsuuden huolettomista päivistä

ja yhdessäolosta.

Mökin kuusi kuuntelee ja kuiskii satuja lastenlasteni iloksi.

Minun ja mökkikuusen onneksemme on vielä satujen kuuntelijoita! 

<3