Suvun yhteinen viikonloppu

Viikonloppuna toteutui yksi haave;

saimme vihdoinkin toteutettua kaivatun ja syksystä asti odotetun

perheemme tapaamisen, perheleirin.

Ilo ja ilon kyyneleet olivat herkässä! 

Samalla juhlittiin yhdessä pandemia ajan juhlimattomia juhlia 

sekä lauantaille sattuneita 18-vuotis synttäreitä

ja joulukuista kihlaparia.

Ja tietenkin se oli juhlaa, että olimme yhdellä koolla

perjantai illasta sunnuntaihin asti yötä päivää.

Oli kakun tilaamisen paikka!

Lapsenlapset tuumasivat saaneensa talviserkkuleirinkin

ja nauttivat "satasella" yhdessäolosta

sekä yhdessä nukkumisesta samoissa "kämpissä".

Kuulin lapsenlapsen tuumaavan sunnuntaiaamuna aamupalalla,

että tullaanko me tänne toisenkin kerran.

Siellä kansanopiston tiloissa oli nimittäin niin hyvät puitteet;

siistit oleskelu- ja majoitustilat ja ystävällinen henkilökunta. 

Parasta oli, että saimme mennä valmiille ruoalle, 

joka oli sekä maittavaa että monipuolista. 

Opisto tarjosi kaksi hartaushetkeä sekä jumalanpalveluksen.

Me järjestimme itse muut oppitunnit,

joiden määrä oli kaksitoista x 45 min.

Toki niitä tuli meillä enemmänkin,

kun samaan kellonaikaan oli eri-ikäisille erilaista toimintaa.

Tärkeintä meille kaikille oli yhdessäolo:

 kohtaaminen sekä kuulumisien vaihtaminen.

Ohjelmassa oli sählyä ja koripalloa,

venyttelyä ja polttopalloa suvun voimin.

Lauantaina yksi porukka piti juoksutreenit

ja osa kävi kävelyllä teemalla "mitä sinulle kuuluu".

Lapset pelasivat ulkoilun aikaan jäkistä ja

illalla isot pojat ottivat mittaa toisistaan Stigan jääkiekkopelissä.

Välillä lauloimme,

oli mahdollisuus pelata lautapelejä, pingistä ja biljardia sekä askarrella.

Lapset leikkivät keskenään koulusta

sekä piilosta.

Oli monenlaista tekemistä.

Ja oli niin ihana nähdä,

miten kaikki näyttivät nauttivan.

Ja saada vielä jälkikäteenkin kivoja viestejä!

Olemme silmukoita sukujemme ketjuissa

ja jätämme jälkemme sanontoina, tapoina ja monenlaisina muistoina.

Me "vanhukset" kerroimme omien perheittemme historiaa kuvamuistojen kautta

sekä meidän yhteisen elämämme elämänkaarta.

Pienten kanssa ja oppitunnin rajallisuuden puitteissa 

ei kerennyt kovin laajaa katsausta menneeseen pitää,

mutta jonkinlainen pintaraapaisu kuitenkin.

Matkalla tapaamiseen soittelin vielä äidilleni

ja tarkennin muutamia kohtia hänen lapsuudestaan

ja sota-aikaan kuolleeni papan tarinasta.

Se oli pysäyttävä hetki hoksata,

että ne kysymykset pitää muistaa kysyä silloin,

 kun eläviä historiankirjoja on vielä olemassa.

Oli myös mielenkiintoista ja hämmästyttävää huomata,

miten vanhojen valokuvien henkilöissä ja paikalla olleista löytyi

 tuttuja suvun piirteitä.

Nehän voivat "pompata" sukupolvienkin takaa. 

Varasin tämän leirin meille syyskuussa

 ja haaveenani oli saada neulottua 

 islantilaiset ainakin omalle väelleni ja saada perhekuva otettua.

Sekin toive toteutui ja perhekuva on nyt päivitetty.

 

Otimme toki myös kuvan, 

jossa oli vävyt, miniät ja lastenlapset meidän kanssa.

 Näistä molemmista mummu teettää  kuvat "piirongin" päälle.

Mielessäni on soinut viime aikoina virren säikeet;

Kun pahan valta kasvaa ympärillä,

vahvista ääni toisen maailman.

Sanat kilpistyivät viikonloppuna sanoihin:

usko, toivo ja rakkaus

-ja suurin niistä on rakkaus.

💓

Instagramin tililtä Mietteitä maalta löysin kauniin runon, 

jonka luin leirin lopussa.

Hiivin villasukissani kuuntelemaan teitä.

Teidän tasaista hengitystä.

Missä mahdattekaan seikkailla,

unimaailmoissa.

Ja minä toivon,

rukoilen.

Että tämä maailma

kuljettaisi teitä lempeästi.

Että ette jättäisi elämättä.

Menisitte kohti sitä,

joka saa silmänne loistamaan.

Värittäisitte vaikka viivojen yli,

piirtäisitte itse omat ääriviivanne.

Laitan peittoja paremmin.

Huokaisen, lausun mielessäni

kiitoksen.

Olemme saaneet 

elämää suuremman rakkauden.

Rakastan teitä.

Kuuhun ja takaisin.

Niin paljon, ettei voi mitata.

💓