Muistojen päivämääriä ja laskettuja aikoja

Huhtikuu on minulle muistojen ja syvien tuntemisien kuukausi.

Huhtikuussa olemme ostaneet kihlat ja sanoneet toisillemme "Tahdon." 

Äitini on syntynyt huhtikuussa ja anoppini muistopäiväkin sijoittuu huhtikuulle.

Näiden tärkeiden päivämäärien lisäksi tässä kuussa

on minulle äitinä kaksi merkityksellistä lapsen syntymään ja elämään liittyvää päivää.

Huhtikuussa olen odottanut kolmatta lastamme ns. viimesillään vuosia,  vuosikymmeniä sitten. Kevään tunnelmat ja  luonnon vapautuminen talven vallasta virittävät minun alitajuisen mieleni ja äidin sydämen näihin vuoden 1986 päiviin; kevään odotukseen, uuden elämän odottamisen iloon ja toisaalta odotuksen pitkiin päiviin.

Vuodesta toiseen ajatukseni palaavat kahteen keväiseen päivään; 

lapsen syntymän arvioituun laskettuun aikaan ja varsinaiseen poikamme syntymäpäivään.

Lasketun ajan 10.4. jälkeiset päivät olivat arvatenkin pitkiä, tuskastuttaviakin. Ihmismieli, kun arvelee kaiken menevän niin kuin raskauskiekko antaa olettaa. Kaikki oli valmiina pienen tulla. Jännitti isompien lasten hoitojärjestelyt uudessa kotikaupungissa. Mieli oli malttamaton ja katse tähyili kauniisti sijattuun äitiyspakkauslaatikkoon, vauvan ensisänkyyn.

Luojan antama laskettu aika oli vihdoin ja lopulta  20. päivä huhtikuuta,  aurinkoisen sunnuntain aamu. Mummu kerkesi parin sadan kilometrin päästä kotimieheksi ja kaikki meni hyvin.
Äitiyden ja isyyden onni oli täydellinen. Ajalla ei ollut enää merkitystä, ei päivillä. Hän oli siinä koko komeassa olemuksessaan. Elämä oli edessä lapsella ja meillä lapsen sekä lasten kanssa. Päivät kuluivat laskemattakin ja touhua riitti. Ensimmäinen syntymäpäivä tuli ja meni.

Ostimme uuden kodin. Ihmisjärjen mukaan saimme ihanteellisen, turvallisen kodin paikan tonttia ympäröivine puistoineen.  Olimme entistä onnellisempia. Elämä oli kuljettanut meitä myötämäkeen.

Lapset nauttivat kanssamme tilasta ja elämisen vapaudesta omassa kodissa. Neljäkymmentä päivää se ilo kesti. Emme olisi koskaan voineet uskoa huhtikuun lapsen lasketuiksi päiviksi reilua vuoden kiertoa; vuosi ja neljä kuukautta. Huhtikuisen sunnuntain aamunkoitteesta elokuiseen sunnuntai-iltaan ja auringonlaskuun. Hän kerkesi jättää tämän kurkihirren alle iloiset hihkaisunsa ja pienten askelten jäljet. Hän eli lyhyen elämänsä täysillä, täydellisesti jättäen kotiimme muistoksi askeltensa kaiun ja sinisten silmien loisteen, onnellisen hymyn. Lapseme  elämä päättyi uuden kotimme naapurissa olevaan kastelualtaaseen.

Syli jäi hänen osaltaan tyhjäksi.
Sydämeen jäi paikka ikiajoiksi. <3

Hän olisi nyt 29 vuotta. Mitä hänelle kuuluisi? Olisiko hän jo naimisissa? Olisiko hänellä lapsia? Mitä jos ... Muistojen ja jossittelun kautta hän kulkee mukana sisarussarjassa. Arjessa ja juhlassa. Hänen paikkaansa ei kukaan koskaan tule täyttämään...<3

Muistojen päivät riipaisevat aina syvältä.

Ne pysäyttävät, ne herkistävät.

Elämä on valojen ja varjojen leikkiä.

~~Kaisu~~