Hiirenkorvien aikaan lapsuuden mökkimaisemissa

Kun pakkailin autoani helatorstaina,

en arvannut miten -monella tapaa- herkkään keväiseen hetkeen olin lähtemässä.

Ystäväni, jo iälle ehtinyt, sattui lenkillään pihaamme.

Kuullessaan minun olevan lähdössä Äitini ja Sisarten luokse lapsuuden mökkimaisemiin

hän alkoi muistella  omaa perhettään, lapsuuden aikojaan,

äitiään, joka jäi yhdeksän pienen kanssa isän kuoltua sodassa.

Hän mietti kaihoisasti niitä aikoja,  sitä miten hän vanhimpana otti vastuuta 

äidistään, sisaruksistaan, kodista ja kodin töistä.

Hän koki sen kaiken sitoneen heitä yhteen.

Ja se yksituumaisuus sekä välittäminen ja rakkaus on kantanut heitä pitkälle vanhuuden päiviin.

Päiviin, jolloin he ovat jo kirjoitelleet jäähyväiskirjeitä ja jättäneet jäähyväisiä.

Että ei jäisi sanomatta, mitä he ovat merkinneet toisilleen.

Ei liene sattuma,

että hän saapui pihaamme tuona aamuhetkenä.

 hiljoikseen tuttua aamulenkkiään.

Hänen juttelustaan tuli tätä toukokuista reissuani kannattelevia saatesanoja 

ja elämänviisauksia, jotka kätken muistoina hänestä sydämeni sopukoihin. 

Välittämisestä, 

ajan antamisesta,

kohtaamisesta,

Että me olemme täällä toisiamme varten. 

Lapsuuden kesämökin pihaan kaartaminen on aina erityisen herkistävää,

mutta tällä kertaa lisäherkkyyden tuohon hetkeen toi aamullisen kohtaamisen lisäksi hiirenkorvien aika.

Siinä kevään ihmeen äärellä,

veden liplattaessa tutusti kiviaitaan

mieli oli äärimmäisen herkillä.

Olimme  tulleet tuttuun maisemaan,

rakkaiden muistojen luo.

Kevät tuo taas  tullessaan uuden kesän,

uuden vihreän ja kasvun voiman,

uuden muistot.

Yhdessä touhusimme kesäpaikkaa kuntoon,

siivoilimme ja kohentelimme.

Vaalimme vanhoja esineitä ja asioita,

menneitä muistoja ja vanhempiemme kätten työtä.

Saimme olla taas hetken yhdessä

omalla maaperällä

yhteisten muistojen äärellä.

Saimme kokea yhden päivän aikan auringon ja helteen,

yhtäkkisen tuulenpuuskan ja aaltojen nousun,

ukkosen kaukaisen jyrinän ja päälle nousemisen,

salamoinnin ja 

tihku-ja kaatosateen,

tyynen järven pinnan ja aaltopäät.

Suomen kesän.

Niissä olosuhteissa koivunlehti kasvoi nopeasti 

ja hento, keväinen vihreä nousi näkyväksi maiseman ylle. 

Yhdessä touhutessa, 

muistellessa,

tunteet kulkivat omia ratojaan

ilon ja kaihon puhdistavien kyynelten kostuttaessa välillä poskipäitä.

Me olemme samasta puusta,

saman puun lehtiä.

Me kuulumme yhteen, vihannoimme yhdessä. 

Sitä yhteyttä haluan vaalia vanhan ystäväni ja tälle matkalle saattajani tavoin,

hoitaa ja antaa sille aikaa. 

Siskonikin laittoi ryhmään äsken ajatuksen:

Silmukka kerrallaan

tehdään eheämpi maailma.

Välillä oikein,

 välillä nurin,

mutta rakkautta yhtäkaikki.

Villaa ja välittämistä,

kantapäiden parsimista.

Silmukka kerrallaan,

siskoni,

silmukka kerrallaan. 

Kohtaaminen hiirenkorvien aikaan

koski syvälle ja syvältä.

Mökki ja petivaatteet vapautuivat talven pölyistä,

mutta jollakin tapaa puhdistuneena,

talviturkin riisuneena,

tunteita tuulettaneena minä suuntasin kotimatkalle.

Kannatti lähteä ja kannattaa lähteä toistenkin! 

💚