Mansikkamekon tuuletus ja vanhan puusohvan uusi paluu pihapiiriin

Minulla on mökin makuuhuoneen seinällä kolme lapsuuteni kesämekkoa.

Ihania muistoja lapsuudesta ja 

lapsuuden kesistä, jolloin aurinko paistoi aina ja järven vesi oli lämmintä.

Mekot ovat minun aarteitani ja niiden säilyttäminen on rakkauteni osoitus äidilleni, 

joka on ommellut meille tytöille kauniita vaatteita 

-usein vanhoista vaatteista ja pienistäkin kankaan palasista. <3

Siihen aikaan kun kierrättäminen ei ollut niinkään trendi, 

vaan pakon sanelemaa pennin venyttämistä ja elämän eteenpäin viemistä sillä tapaa.

~~~~~~~~~~

Olimme mökillä lapsenlapsien kanssa.

Kuusi vuotias tyttären tytär kysyy, että saako hän sovittaa mekkoja.

Lupasin. Eihän tämä mikään museo ole. <3

Esineet ja asiat ovat täällä kokemista ja elämistä varten  sekä muistojen herättämiseksi.

~~~~~~~~~~~

Jätin tyttösen touhuamaan sisälle ja riensin pihan perälle "pelastamaan" vanhaa puusohvaa, 

joka oli kamarissa meidän mökkiaikojen alussa. Se on vuosien saatossa kulkeutunut 

piharakennuksesta toiseen ja nyt se oli päätynyt puuliiteriin. 

Pyysin miestäni pistämään sen verran puuosia kuosiin, 

että sohvan voisi tuoda istumapaikaksi pihapiiriin.

 Itse rapsuttelin pikku pojan kanssa irtomaaleja pois.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Siinä touhutessamme luoksemme  juoksenteli pieni kesämekkoinen tyttö.

Niin kevyt kuin päiväperho tai kesäheinä,

laulun sanoin "aivan matalainen,

niin kuin kaste heinän päässä

aina liikkuvainen".

Siinä ei tarvinnut kuvausrekvisiittaa pukea eikä järjestelyjä tehdä.

Hain kiireesti kameran esille.

Kirkas aurinko haastoi, mutta halusin saada hetken ja tunnelman talteen.

Lasta katsoessani mietin itseäni tuossa asussa. 

Minäkin olin onnellinen, kun äitini tuon kesäisen mekon ja pussipöksyt ompeli.

Ja sen muistan, että tämä oli niitä pyhäsempiä vaateparsia, joita ei ihan "läämältään" pidetty. <3

Mansikkamekkoisen askel oli kevyt ja onnellinen hänen juostessaan leikkeihinsä.

Me jatkoimme askareitamme ja lopulta kannoimme puusohvan pihalle ruusujen katveeseen.

 Tämä puinen sohva puhuu paikan menneistä ihmisistä ja heidän elämästään sekä työstään. Tämä huonekalu on ilmeisesti talon entisen isännän kätten työ 40-50 -luvulta. 

Puusohvassa näkyy vuosien värien kirjot ja saavat ne näkyäkin. Ne kertovat omaa kieltänsä väreistä, jotka silloin valittiin sen mukaan mitä sattui olemaan saatavilla.

Kannen päälle hain pehmikkeeksi vanhan, hiutuneen, elämää nähneen täkkini, jonka kotoa olen aikoinani ottanut mukaan. Kohta huomasin, että mansikkamekkotyttö on ottanut tilanteesta vaarin ja lepuuttelee pieniä jalkojaan sohvalla. Tarpeeseen tuli tämäkin lepopaikka! <3

Ja kohta hän hienosteli korkkareissaan siinä sohvalla.

Mitä lie miettinyt! 

Minun mietteet kulkivat 1960 luvulta tähän hetkeen. Mietin jo tämän lapsen tulevaakin. Toivon, että lapsuuden kesien muistot kantaisivat tätäkin lasta  

ja  nämä hetket sitoisivat vahvasti sukupolvien sydänten ketjuun.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ajatusteni kiertokulku katkesi ja paluu aurinkoiseen päivään oli mieleenpainuvan hykerryttävä,

 kun tämä kirppiksiin tottunut lapsi totesi minulle.

"Nämä korkkarit on kyllä aivan ihanat! Paljollako myyt ne minulle?"

Hymyilin ja halasimme.

"Ne korkkarit kuuluvat tänne."

Niillä luodaan lapsuuden kesien muistoja Sinulle Tämän Päivän Mansikkamekkoinen Tyttö! 

<3

~~Kaisu~~