Mehustushommia

Marjasouvi 

kääntyi tänä vuonna yllättävän aikaisin 

punaherukkapensaisiin. 

Päälyoksat odottivat punaisenaan poimijoita, 

mutta sää ei ollut oikein puolellamme. 

Kipaisimme kuitenkin tänään sateiden välillä pensaisiin

ja pääsimme mehustamisen makuun. 

Vanha palvelija, 

90 -luvulla hankittu 

teräksinen Hackmannin mehustin ei sovi induktioliedelle, 

mutta se toimii upeasti tuolla keittolevyllä.  

Ja tuo mehu;

se maistuu niin hyvälle. 

~~

Laitoin punaherukoiden sekaan pikkuisen mustikkaa,

joka särkee kirpakkuutta. 

Kauniin punainen mehu tuntuu maistuvan meillä kaikenikäisille. 

Kesän ristiäistarjoilussakin oli pelkästään kotoista punaherukkamehua tarjolla. 

Ruukaatko sinä mehustaa marjoja? 

~~

Mehustaessa tuli mieleen lapsuuskodin marjapuskat. 

Soitin äidille.

Hän oli samoissa puuhissa siellä kotona. 

"Kaksi maijaa on pöhisemässä" eli mehua piisaa 

taas tulevana talvenakin kylässä kävijöille 

ja saattapa mehupullo löytyä tuliaistenkin joukosta. 

Mummun mehu ei ole tehty pelkästä punaherukasta,

vaan siinä hyppysellinen mansikkaa, vadelmaa ja mustikkaa 

sekä aimo annos rakkautta. 

Marjapuskat ja mehustaminen on siis elokuinen perinne, 

 joka tuo eittämättä aina aavistuksen syksyn tuntua mukanaan. 

 

Laitoin päivällä kynttilän palamaan ja tulet takkaan.  

Otin keväällä kesken jääneen sukankutimen esiin,

joka tyttären mielestä on vahva syksyn merkki. 

Kaivauduin sohvan nurkkaan. 

Ei se hullummalle tuntunut.

Oikeastaan aika ihanaa! 

~~

Mehustinlaatikon kyljessä lukee sanat,

jotka sykähdyttävät minua joka syksy: 

Päivän kultaamissa puutarjoissa tuuli torkkuu vehmailla lehvillä,

aurinko venyttelee varjoja vasten,

kesä hiljalleen kypsyy. 

Nyt ei näy aurinkoa eikä varjoja, 

mutta kesä kypsyy. 

Sen on aika kypsyä 

ja se on yhtäaikaa ihanaa ja haikeaa. 

Vaikka kyllä minä uskon ja toivon, 

että ei tämä kesä vielä kypsä ole;

eiköhän me vielä kesäisiä aurinkopäiviäkin saada!