Suru on muuttanut muotoaan

Pyhäinpäivä.

Surun ja kaipauksen päivä. 

Kynttilät syttyvät rakkaiden kuvien äärellä ja hautausmailla 

ja ajatukset viipyilevät edesmenneiden rakkaiden luona.  

Rohkenen kirjoittaa tänne muutamia ajatuksia 

 meidän luopumisen kivusta, 

 surusta ja surutyöstä.  

Siitä miten suru on sävyttänyt päiviämme.  

Pyhä kallis on lahja kiintyä niin
kuin kiinnymme täällä rakkaimpiin.
Pyhä liiaksi jotta sen pitää vois
ja kerran tuskatta antaa pois

Suru, hinta on lahjasta rakastaa.
Ei kenkään voi välttää sen velkojaa. 

Tämä tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan kiteyttämä ajatus

on jäänyt mieleeni jo nuorena tyttönä.  

Sanoissa on puhuttelevaa luopumisen kivun syvintä pohdintaa ja 

karu totuus siitä, että surutta kukaan ei selviä. 

Rakkaasta luopuminen ja siihen liittyvä suru ovat väistämätön osa ihmiselämää. 

Syvä suru tuli osaksi

perheemme elämää 

elokuisena sunnuntai-iltana 1987.

Yllättäen, varoittamatta, 

niin kuin surulla on tapana. 

Se tuli ja jätti jälkensä elämäämme.

Se jäi kotiimme surutyöksi, 

sävyksi kaikkiin tuleviin päiviin. 

Yhdessä silmänräpäyksessä kaikki oli toisin.

Me nuoret vanhemmat olimme menettäneet lapsemme, 

 lapset pikkuveljensä.  

Ihana eloisa lapsi, joka oli tuonut iloa ja valoa päiviimme, 

oli pois,

 hän oli osaltaan jättänyt sylin tyhjäksi. 

Karulla tavalla tuli todeksi, että lapset ovat 

lahjaa ja lainaa.
 

Suru oli musertava ja raskas, 

 mieli ei tahtonut hyväksyä tapahtunutta. 

Ensimmäiset päivät menivät kuin sumussa suuntaa hakien.  

Noista alkusyksyn päivistä muistuu mieleen vain hetkiä ja tuokioita.

Yritimme tukea toisiamme ja katsoa tulevaan,

jaksaa toistemme, lastemme

sekä minussa kasvaneen uuden elämän takia. 

Mielessäni on vahva muisto, että kun toinen särkyi, 

toisella oli voimaa tarttua arjen askareisiin.

Meillä oli omat tehtävämme, 

joita varten jaksoimme aamulla nousta uuteen päivään. 

Lapset, työ ja arki pitivät meidät vanhemmat kiinni elämässä 

ja lapset työstivät suruaan leikkimällä. 

Annoimme tilaa tunteillemme ja surullemme. 

Juttelimme ja itkimme. 

Se, että meillä jokaisella oli omat surumme ja näimme toistemme surun,

 ei ainakaan vähentänyt kenenkään surun määrää.  

Neljäs lapsemme syntyi lokakuun lopulla, pyhäinpäivän 1987 aikaan,  

Siihen aikaan vauvoja näytettiin synnytysosastolla kotiväelle vain lasioven takaa. 

Ihanan sydämellinen lastenhoitaja teki oman ratkaisunsa; 

hän toi huoneeseeni vauvamme sekä kynttilän.  

Saimme sytyttää sen mieheni kanssa Anttonin muistolle. 

Se oli koskettava hetki.

Kuolema ja syntymä,

suru ja ilo olivat siinä niin lähekkäin, 

 käsin kosketeltavissa. 

❤

Kun olin tullut vauvan kanssa kotiin,  

kerrattain katsoin lattialla leikkiviä lapsiani

 ja sylissä olevaa vauvaa.

Näin sisarussarjassa olevan Anttonin tyhjän paikan ja siinä hetkessä tunsin ja tiesin,  

että sitä paikkaa ei  kukaan tulisi koskaan täyttämään. 

Se näkymä on säilynyt silmissäni vuosikymmenet;  

kukaan ei ole häneen sijaansa tullut. 

Antton on kulkenut arkisissa puheissamme, muistoissamme 

sekä perheemme juhlahetkissä 

 "hän olisi, olisikohan hänellä, mitähän jos hän eläisi" -ajatuksina. 

Kaipaus ja kipu voi vieläkin nousta  arkisessa keskustelussa, 

kun vaikkapa joku kysyy montako lasta teillä on 

tai kun kohtaan hänen ikäkaverinsa 

tai kun näen vuoden ja neljän kuukauden ikäisen lapsen. 

Ensimmäinen vuosi oli rankin. 

Oli kuljettava ilman pientä poikaa isänpäivään, 

jouluun, hänen huhtikuiseen syntymäpäiväänsä, 

äitienpäivään ja lopulta elokuisen päivän muistoon. 

Vuodenajat toivat muistoja pienen pojan kanssa vietetyistä hetkistä 

ja vieläkin elokuun alkupäivien kukat ja tuoksut nostavat kivun kautta muistot pintaan.

 Esineet ja lelut muistuttivat hänestä,

 sänky jäi pitkäksi aikaa päiväunien jälkeiseen tilaan. 

Surun arvet räpsähtelivät välillä kovin auki muistojen äärellä.

Matkalla oli paljon miksi-kysymyksiä,

kysymyksiä vailla vastauksia. 

Lapsen menettämiseen ja suruun on tuonut vahvinta lohtua

toivo jälleennäkemisestä  ja ajatus omasta suojelusenkelistä. 

Saimme hänet luoksemme hetkeksi,

kuin pääskysen siiven hipaisun,

kuin ensilumen kosketuksen 

lämpimälle kädelle.

Pois lennähti pieni enkeli.

Jäi hopeinen lanka 

muistuttamaan meitä 

Taivaan ihanasta kodista.

-muk. S.Ylikulju-

❤️

Meillä oli ympärillämme sukulaisten ja ystävien joukko, 

jotka tulivat luoksemme. 

Saimme puhua tuosta menetyksen illasta yhä uudelleen ja uudelleen 

käydä läpi sitä mitä tapahtui, mitä koimme,

miltä meistä tuntui.

Kertasimme sitä,  mitä oli tapahtunut,

miten pienen elämänlanka oli katkennut.

Saimme ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana

 lukemattomia sinivalkoisia kukkaistervehdyksiä ja kauniita kortteja

 sekä viestejä, kirjeitäkin. 

Niissä toivottiin meille voimia, jaksamista sekä aikaa,

joka parantaa haavat. 

Tärkeintä ei ollut kuitenkaan kukat ja sanat, 

vaan ihmisten läsnäolo ja 

se, että meitä muistettiin. 

Jotkut surun kaavat ja aikataulut surutyön matkalla varmaan toteutuivat, 

mutta emme kiirehtineet siirtämään surua syrjään. 

 Kerroimme siitä, jaoimme kokemuksiamme. 

Surusta tuli osa meidän arjeamme. 

Me olemme lapsensa menettäneet vanhemmat ja 

vieläkin vuosikymmenten jälkeenkin tulee välillä kaipaus ja ikävä. 

Suru on on menettänyt kuitenkin syvimmän terävyytensä 

niin kuin albumissa olevat värilliset hautajaiskuvatkin. 

Aika on hoitanut, 

suru on muutanut muotoaan! 

Veimme vastikään kuusenhakoja haudalle.

Seisoimme siinä rinnakkain, hiljaa.

Vaistomaisesti kuuntelin, josko mieheni sanoo ääneen ne sanat, 

mitkä niin usein tuossa haudan äärellä olen kuullut.

"Ei sitä olisi uskonut." 

Mutta ne sanat ovat enää hiljainen kuiskaus tuuleen,  

äänettömät sanat huulilla,

mielen sopukoihin jäänyt surumuisto, 

tunne syvällä sydämessä.

"Ei sitä olisi uskonut" ovat sanat, 

 jonka vain toinen siinä rinnalla 

tietää, kuulee, tuntee.

Meille annettiin sunnuntai aamun lapsi, 

joka lähti luotamme sunnuntai-iltana luotamme 

Saimme voimat niin kuin oli päivät 

ja toisemme tueksi tälle matkalle. 

❤

Isä ruohoaa kiven taustaa ja 

minä laitan taas kerran pienen viimeisen sijan kauniiksi. 

Tähti, jonka sujautin kotoa taskuuni 

jää hakojen päälle.

Meidän kirkkain tähtönen,

johtotähti. 

Sinun lähtemisesi jälkeen

tuli pitkä hiljaisuus

niin kuin tulee aina 

kun joku läheinen muuttaa pois.

Minä kuljin varovasti

jokaisen huoneen

enkä löytänyt käsille

mitään tehtävää

sillä tyhjissä huoneissa

oli aika pysähtynyt.

Kuljin kaikki polut,

joilla oli leikitty.

Mutta polku oli tyhjä.

Askeleeni harhailivat

päämäärää vailla.

Tänä päivänä

surulle on jo nimi.

Olen kulkenut oman polkuni,

olen löytänyt uudelleen 

kukat ja kivet.

Olen löytänyt valon,

jossa kaipaus elää:

 "Ei lapsi ole kuollut,

hän nukkuu."

-Teuvo Aho-

❤️

Pyhäinpäivä. 

Rakkaiden muistopäivä. 

Sytytän kynttilän. 

Minulla on ikävä häntä, 

joka teki minut  hauraaksi,

 mutta myös vahvaksi. 

Hän opetti elämänsä lyhyydellä minulle niin paljon. 

Kaipauksen pilvellä on tänään kultaiset reunat. 

❤

Antton 20.4.1986-9.8.1987