Kevätilta mökillä

Kevään saan jo,

toisen kevään,

päivään yhä pitenevään,

helenevään aamuun herään,

kaikki metsän tuoksut kerään.

Pienen ilonkukan terään 

hyvän silmäin hymyilyllä

luotu onni sopii kyllä.

Tämä Helvi Juvosen Ilo -runo sopii 

tähän hetkeen,

keväiseen päivään

-ja iltaan.

Pikkuhiljaa etenevää kevyttä viherrystä on ollut ihana odotella ja  katsella.

Kun koivunlehti on täydessä mitassaan,

on kevään aikakirjassa yksi sivu taas kääntynyt

ja siltä osin yksi odottamisen virstanpylväs saavutettu.

Mökilläkin vihreys alkaa puskea pintaan niin puissa kuin laihossakin.

Ilta-auringon säteet sävyttävät vielä karun oloista pihapiiriä 

ja saavat sen ilostumaan auringon valossa.

Sitä valon leikkiä ja keväistä tunnelmaa katselin illalla itsekseni 

ja olisin tahtonut jäädä siihen kauneuteen,

niille sijoille

ja antaa ajan lipua omia menojaan.

Siinä ympärilläni tunsin menneitä keväitä, kesiä,

yhteisiä hetkiä ja muistoja.

Muistoja, jotka merkitsevät  vuosi vuodelta yhä enemmän.

Muistoja, jotka tuntuvat yhä syvemmin, syvemmältä. <3

Mökin pihassa kasvoi aikanaan uljas pihakoivu,

joka kätki lehdistöönsä lintujen pesän ja linnunlaulun.

Eräänä myrskyisenä yönä se oli vanhuudessaan ja hauraudessaan tullut tiensä päähän

ja kaatunut pihaan latvat asuntovaunua ja puojia hipoen. 

Pihasta tuntui puuttuvan sen jälkeen paljon.

Kanto merkkasi pihassa tyhjää paikkaa.

Kannon vähän pehmettyä

mieheni kaivoi sen sisään kolon 

ja istutimme sinne pienen koivun.

Päätimme kokeilla.

Joku epäili, 

ettei se onnistu.

Koivu näyttää jatkavan kasvuaan.

Meidän koivu,

mökkikoivu.

Meidän toiveiden ja tulevaisuuden puu.

Ehkä jonakin kesänä 

se kätkee sisäänsä linnunlaulun ja uljaan kiipeilyoksan.

Mutta kasvaako se koskaan edeltäjänsä mittaan

ja näemmekö me sen uljauden;

se on tänään vielä salaisuus.