Pyhäinpäivän aattona

Metsässä toivun;

satakieli seurana

kuusi suojana

tuuli lohduttajana

sammal sydämen alla.

Piipahdin iltapäivällä itsekseni mökillä. 

Metsässä, luonnon rauhassa kävellessäni ja havunoksia keräillessäni 

 tunsin olevan riittävän kaukana työarjesta,

kiireestä ja tekemättömistä töistä.

Lokakuun lopun syksyinen tunnelma,

joutsenten haikean karheat lähtöhuudot ja koskettavat hyvästit,

valtaisat, monipäiset  auramuodostelemat metsien yllä

sekä maan tuoksu siivittivät osaltaan pyhäinpäivän tunnelmaan.

Eripituisiin elämän kaariin,

luopumiseen ja lähtöön.

Metsää katsellessa näin erikorkuisissa puissa ja 

muutamassa nojallaan olevassa tuulenkaadossa ihmiselämän kirjon.

Siinä eri-ikäiset puut seisoivat  toistensa rinnalla, toisiaan vasten, toisiaan tukien.

Osa  niistä saa kasvaa ja elää pitkään,

osa taimista ei saa elintilaa ja näivettyy toisen varjoon,

osa kaadetaan tai kaatuu itsekseen.

Kun tuuli käy voimakkaana, pieni taimi ja vahva puukin saattaa kaatua sen voimasta.

Tänä viikonloppuna kertailemme mennyttä ja ollutta;

sitä. että edesmenneet rakkaat ovat olleet elämässämme.

Pyhäinpäivän alla olen lueskellut Anna-Mari Kaskisen runoja ja

 löytänyt niistä taas ihanan lohdullisia, toiveikkaita säkeitä,

jotka kirjasin tähän postaukseen muistiin.

 Älä kätke kyyneleitä

älä salpaa surua.

Kulje hiljaa murheen teitä,

kanna toivon murua.

Itke, kun on surun aika.

Älä pidä hoppua.

Anna kyyneleiden tulla,

vaikket tunne loppua.

Surun malja kerran täyttyy.

Astut uusiin askeliin.

Sydämessä kulkevat he,

joita kauan kaivattiin. 

Kun olit mennyt,

ei metsä ollut sama,

ei niitty, ei tie,

ei polku, jonka halki 

sinä olit kulkenut.

Olen pyhäinpäiväaatoksissa.

Kynttilä tuikkii pöydällä valoa pimenevään iltaan.

Sytytin tänään perinteeni mukaan keittiön ikkunaan kodinikkunan,

jossa on kynttilä kaikille rakkaillemme.

Taivaalla voin nähdä muutamia erityisen kirkkaita tähtiä,

johtotähtiä.

Se tuntuu juuri nyt lohdulliselle.