Lokakuisia aatoksia ja kuvia

Viiime loppuna oli ihania kohtaamisia siellä lapsenlapsen ristiäisissä

ja täällä kotona, 

kun äitini oli pitkästä aikaa yökylässä.

Saimme pitää vieraana myös blogiystävääni ja hänen perhettään.

Ne olivat lokakuisen viikonlopun huippuhetkiä;

toistemme rinnalla kulkemista,

ajatusten jakamista,

kuuntelemista ja kuulluksi tulemista,

eri elämäntilanteiden ymmärtämistä ja tukemista.
Hetkiä, jotka kantavat, ilahduttavat, tekevät muistoja. <3

Syksy näkyy luonnossa ja kuistilla,
mielensopukoissa.

Mökillä käydessämme otin kännykällä muutaman kuvan mökin pihapiiristä.

Päivä oli kylmä ja kolea,

vahvan sumuyön jälkeinen.

Luonto oli riisuuntunut kesäpuvustaan.

Sitkemmät lehdet enää pitelivät oksistaan kiinni.
Tuon sydänlehden taakse kätkeytyy ihanien kesähetkien vanha sauna, kesän muistot.
Ja koivunlehden muodolla on oma vahva viestinsä! <3

Astelin metsässä syksyisessä,
pikkulintuja kuulin,
jotka jo ammoin vaienneiksi
viimahan, viluhun luulin.

Eivät ne soinehet enää laulut
elämän myrskymielten,
soi joka oksalta onnellinen
pilpatus pienten kielten.

Käyskelin, kuuntelin kummakseni,
seisahduin sekä mietin:
Mitä ne laulavat pienet linnut
vaieten vaiston ja vietin?

Mitä ne miettivät pienet linnut
metsässä syksyisessä,
kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä
ja kuuset on kyynelessä?

Sitä ne miettivät pienet linnut:
”Pois meni kevät ja kesä,
mennee syksy ja mennee talvi,
tullee päivä ja pesä.”

Ja sitä ne laulavat pienet linnut:
”Syksy kun rinnan riittää,
jää elon pieniä iloja paljon,
joista voi Luojaa kiittää.”

Vielä ne virkkavat pienet linnut:
”Kellä on sydämensuru,
hänelle laulu on lahja kallis
kuin joka onnen muru.”

Astelin metsässä syksyisessä,
pikkulintuja kuulin,
tunsin ma rintani riemahtavan,
jonka jo kuolleen luulin.

– Eino Leino-

 ~~~~~~~~~~~~~~

Arki on tuntunut välillä arjelta isolla A:lla.

Pienet asiat ovat näyttäneet isoilta,

kärpäsistä uhannut tulla härkäsiä.

Mieleeni  on tullut olkapään vihoitellessa, että "urheilija ei tervettä päivää näe". 

Uni ei ole ollut hyvää eikä syvää.

~~~~~~~~~~~~~~

Harmaana päivänä meren rannassa tuli mieleen,

että välillä elämässä
 ei tahdo nähdä kauas,

ei lähellekään,
saati vastarannalle.

Siihen saumaan ilmestyikin Facebookiin J.T.Hakalan juttu 

jossa puhuttiin taas kerran hidastamisesta,

jopa pysähtymisestä,

armollisuudesta itseä kohtaan.

Siitä, että kiitettävä on hyvän vihollinen.

Että tyydyttäväkin riittää.

Hidastamisen äärelle olen nyt itseni pysäyttänyt.

Hakenut kirjastosta kaikki ihanimmat joulukirjat sekä -cd:t.

Noita ihania kirjoja olen nyt plarannut edestakaisin;

cd:t jätän seuraavaan sudenhetkeen kantamaan sen yli.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Elämä on vuodenaikojen, kuukausien, päivien vaihtumista,

tunnetilojen ailahtelua niiden sisällä ja puitteissa.

Kohta alkaa näkymään
valoa, kynttilöitä, iloa, tuiketta.

Ihanaa lokakuista päivää sinulle! 

-Kaisu-