Elokuun 14. päivä -muistojen kukkia ja kynttilän valoa

Minulla on aivan harvinainen yönseutu tulossa.

Olen aivan yksin täällä kotona.

Kaikki muut ovat menossa;

kalassa, kavereilla ja töissä.

Minulla on hiljaisuutta,

minulla on aikaa.

Keräsin tuolta puutarhasta sinisiä ja valkoisia kukkasia.

Sitaisin niistä kimpun,

muistojen kimpun.

Muistopäivän kimpun.

Laitoin sen kuvan viereen ja sytytin kynttilän.

Tuntuu jotenkin hyvältä olla hetki yksin.

Olla vain omien ajatusten ja tunteiden kanssa.

Palata hetkeksi menneeseen.

Palata niihin päiviin, 

kun hän oli voimissaan ja elämänsä kunnossa

ja huolehti meistä -minusta, siskoistani, äidistä.

Kantoi vastuun.

Oli seurallinen ja vieraanvarainen.

Palaan niihin päiviin,

kun äiti huolehti hänestä

ja unohti monesti omat tarpeensa  ja siirsi omat menemisensä tuleviin päiviin.
Rakkaus kantoi,
50 yhteistä vuotta. <3

Palaan hetkiin, joissa aika oli jättänyt.
menettänyt merkityksensä
ja tutut asiatkaan eivät olleet enää niin kirkkaita kuin ennen.

Oli häkellyttävää, 

kun hän ei enää osannutkaan niitä tuttuja arkisia puuhiaan.
Kun katse kertoi, että hän tuntee, mutta sanoja ei ollut. <3

Ja sitten  tuli se puhelinsoitto,
Kolme vuotta sitten.

Hän oli lähtenyt.

Jättänyt meidät yövuoteellaan.

<3

Astuin huoneeseen.

Siinä hän oli

elon puna poskiltaan kadonneena

unenlämpöä vielä selkänsä alla.

Kerkesin vielä käsiäni pitämään isäni lämmössä. 

Hetken lämmittelin siinä
minä

- isätön.

Lauletaan ,että vierivät vuodet,

miespolvet vaipuvat.

Eivät vaivu kuitenkaan unholaan.

Täällä he ovat mukanamme,

hekin "joiden tomu on väsynyt vaeltamaan". 

Muistoissamme, 

sydämissämme.

Tällaisissa tunnelmissa tänään.
Haikeissa.

Elämä on valoja ja varjoja,

tulemista ja lähtemistä,

Elokuun pimenevä ilta.

Kynttilä näyttää  ihanalta tuossa kuvan ja kimpun keskellä. <3